PÄIVÄKIRJAT

JARIN KYNÄSTÄ ON LÄHTENYT VUOSIEN VARRELLA IHAN LIIKAA HÖPÖTYSTÄ.
VAIKKEI KUKAAN OLE PYYTÄNYT.

Matkapäiväkirjat

Konopiste Open 2018 - Veljekset Tsekissä
Osa 1 - Kohti Tsekkejä
Osa 2 - Kohteessa
Osa 3 - Ensimmäinen kisapäivä
Osa 4 - Plešatý jako žárovka!
Osa 5 - Kaljaa kenkälaatikossa
Osa 6 - Viimeinen kisapäivä ja kotiin

Kuvauspäiväkirjat

2015 The Average Men II - Epic Winter Disc Golf
2015 The Good, The Bad and The Pretty

Perselataska

Perselataska on Jarin kirjoittama mystisessä ATK-verkossa julkaistu pakinasarja, jonka elinkaari oli kirjoittajansa hataran muistikuvan mukaan vuosina 2004-2009. Tästä ei kuitenkaan kukaan voi mennä takuuseen. Sisältää tarpeetonta kiroilua.
2004-2009 Perselataska, osat 1-24

Irti - Lopettajan päiväkirja

Irti on Jarin kirjoittama päiväkirja tupakoinnin lopettamisesta vuodelta 2009. Lukee kuka lukee. Ei kyllä kannata. Kannattaa ennemmin järjestellä keittiön maustekaappi.
2009 Irti - Lopettajan päiväkirja

Konopiste Open 2018 - Veljekset Tsekissä

Tiistai 10.7.2018 - Kohti Tsekkejä

Paniikki. Jarin passi on hukassa. Koko muun perheen passikasa lojuu siistissä rivissä siellä missä pitääkin. Jarin passi ei. Kaikki kaapit auki. Loogiset ja epäloogiset paikat. Keittiö, olohuone, makuuhuoneet, kylppäri. Etsii, penkoo, tonkii, siirtää sohvaa, rullaa matot. Ei löydy. Lähtö lentokentälle kahden tunnin päästä. Ehtisikö passin väärentää. Jari on halutessaan kova jannu photoshoppaamaan. Tulostimesta muste loppu. Niin kuin kaikista maailman mustesuihkutulostimista aina. Trumppi ja Puuttini tulossa ensi viikolla Helsinkiin. Defcon 4. Red alert. Ehkä siellä ei mene Epsonilla printattu passi muutenkaan läpi. Portilla on kuitenkin joku CIA:n ylireagointiryhmä niitä tarkastamassa. Olohuoneen lattialle lohduttomaan risti-istuntaan. Pitääkö oikeasti soittaa Meresmaalle, että ei me päästäkään. Missä puhelin. Shortsien reisitaskussa. Käsi taskuun ja mikäs se sieltä löytyy. Jarin passi. Ainiin. Se tuli tungettua taskuun heti herätessä. Great. 95 minutes well spent.

Joonan luokse. Mukaan lähtee pyykkikoneen kokoisia kameralaitelaukkuja, joten molempien vaatteet on päätetty sulloa yhteen yhteiseen matkalaukkuun. Laukut puntarille. Raja on 23 kg / laukku. Raja ylittyy yhden laukun osalta. Harrastetaan vartin verran pakkaustetristä. Tuo tuohon, tuo tuonne, tämä tänne, mikä tuo on, aa se on se, entä tämä, just just. Uusi punnitus. Toinen vartti uudelleenjärjestelyä. Kenttäkyyti tulee kohta. Paskat. Annetaan olla. Kuormavyöt ympärille, laukut konttiin ja ristimerkit rintaan.

Kentällä check-in automaatti sylkee boardareita ja laukkutarroja siihen tahtiin, että siinä on varmasti mukana koko matkustajiston läystäkkeet. Kaikille lapuille löytyy kuitenkin paikkansa. Jari ehtii hukata lentolippunsa kahdesti 19 metrin matkalla baggage dropista turvatarkastukseen. Pikaiset matkaoluet naamaan ja veljesselfie instaan. Lento Helsinkiin on käytännössä ”käpin kryy, aam yoo doos än kross-tsek”, nousu, kiireinen complementary-mustikkamehu rinnuksille ja laskeutuminen. Ei siinä muuta ehdi. Saadaan sentään painaa tämä väli karvajalat suorana, koska istumapaikat on hätäuloskäyntien kohdalla.

Helsingissä hengähdetään pari tuntia. Katsotaan kun japanilaiset ostavat muumikaupan tyhjäksi 3M:n hengityssuojat kasvoillaan. Burger Kingin whopperit maistuvat ketsupilta ja verisuonitaudilta. Oak Barrel jätetään suosiolla väliin. Muutama seppä näyttää ottaneen siellä jo niin syvän etukumaran, että näinköhän pääsevät koskaan Helsinkiä edemmäs. Prahan koneen portilla yhytetään hyväntuulinen Meresmaan Jussi. Ehditään vaihtaa käsipäivää ja kuulumiset ennen Airbussiin sulloutumista. Sama ralli alkaa alusta. ”Booding kompliitet, seifti demonstreissön, aam yoo doos" janiinedelleen. Ahtaammat paikat kuin Oulu-Helsinki välillä. Jarin edessä istuva rouvashenkilö pahentaa tilannetta kippaamalla jakkaransa selkänojan niin taakse kuin saa. Haluaa selvästi ne complimentary-mustikkamehut vahingossa niskaansa. Joonaa naurattaa.

Prahassa on aurinkoinen alkuilta, kun kone rullaa Vaclac Havelin portille. ”Disaam yoo doos and..” Nyt turpa kiinni siellä ja sokat auki, happi loppuu justiinsa! Arrivals-aulan laukkukaruselli ehtii pyöriä huolestuttavan kauan ennen kuin tuttuja laatikoita alkaa ilmestyä hihnalle. Epicin DJI Roninin kuljetuslaukusta on ilmat pihalla, kansi on ihan kuopalla. Kaikki näyttää kuitenkin onneksi ehjältä. Jussi on järjestänyt meille kyydin Prahasta Konopisteeseen. Äreillä motocross-teipeillä teipattu pakettiauto odottaakin noutosillalla. Kamat kyytiin, ahoj jak se máš:it kuljettajan kanssa ja liikenteeseen. Vauhti on puoliälytön. Molemmat veljekset tunnustelevat kahden minuutin välein, että onhan turvavyöt varmasti vieläkin soketeissa. Moottoritien vastaantulijoiden kaistalla on sattunut onnettomuus. Uusia autoja kuljettanut rivitalon pituinen rekka on kaatunut ja sirotellut tehdaskiiltäviä Skoda Octavioita ja Fabioita pitkin baanaa. Paikalla on palokuntaa, poliisia ja epäilemättä järkensä kohta menettäviä vakuutusasiamiehiä. Ohitamme kohdan vähintään 150 km/h vauhdilla. Noin tunnin kauhunsekaisen ajomatkan jälkeen näkökenttään ilmestyy Konopisteen linnan tornit. Perillä. Ennen kisakeskusta käydään mutka vielä paikallisessa S-marketissa. Sämpylöitä, minipatonkeja, kinkkua, nakkeja, suklaata ja limukkaa. Hintataso on poskettoman halpa.

Majoituksena toimii Hotelli Pension. Ihan kisakeskuksen iholla. Respan neiti pyytää passeja nähtäväksi. Niille on ensimmäistä kertaa käyttöä koko reissulla. Schengen alue päättyy siis tämän hotellin rappusille. Medialle on varattu hotellin suurin huone. Hääsviitti. Luksustason majoitus. Ovikorttia lukijaan ja sisälle. Sviitin keittiössä hääräilee itse Eagle McMahon. Helou-helout, ostoksia purkamaan ja huonekierros. Kaksi makuuhuonetta, iso olohuone-keittiö ja kylpyhuone poreammeella. Voi veljet. Kyllä täällä viihtyy. Nukkumatilaksi valitaan hääparin huone jättikokoisella vesisängyllä. Kyllä veljekset pärjää viikon samassakin pedissä.

Iltahämärällä lähdetään vielä tutustumaan kisarataan Jussin ja TD:nä toimivan Premekin kanssa. Valo riittää ehkä ensimmäisen puolikkaan kiertoon. Alue on henkeäsalpaavan kaunis. Matkalla törmätään Nissisen Teemuun ja Heikkilän Elliin. Pikaiset tervehdykset ja sen jälkeen takimmaiset väylistä kahlataan läpi pimeässä. Ei aavistustakaan ilmansuunnista. Korkeuserot tulevat kuitenkin pimeässäkin selväksi. Nyt saa muuten kiivetä huolella.

Iltapuhteiksi yritetään avata DJI Roninin kuljetuslaatikko, josta on ilma karannut lentokoneen ruumaan. Ei aukea, ei millään, alipaine on ihan hillitön. Joona hakee keittiöstä pihviveitsen, jolla yritetään sorhata kantta sen verran raolleen, että ilma pääsisi kulkemaan. Minuuttien ähräyksen jälkeen laatikko päästää imakan antipierun ja kansi helähtää viimein auki. Itse laatikkoon sullottu keksintö on onneksi säilynyt ehjänä. Tästä riemastuneena Jari palkitsee itsensä käymällä suihkussa. Kesken pesuhetken sähköt katkeavat koko hotellista. Säkkipimeys. Missä oli ovi. Miten täältä pääsee pois. Ei ainakaan tuosta, toteaa vanhempi Uutinen otsa kaakelissa. Parempi yrittää konttaamalla. Parin erehdyksen jälkeen käsi hamuaa oikean rivan ja samassa syttyvätkin valot. Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla.

Hyvää yötä, huomenna alkaa tositoimet.

Alkuun

Keskiviikko 11.7.2018 – Kohteessa

Kello soi tasan 7:00. Tyhjälle vesisängylle, koska molemmat Uutisen veljet ovat jo pystyssä. Yöllä on ravattu vuorotellen tupakka-askin kokoisessa vessassa. Vesisängyn lotina kusettaa. Vaatetta päälle ja suunnaksi aamiainen. Jarin puhelin on hukassa. Hetken penkomisen jälkeen puhelin löytyy siitä, mihin se oli kaksi minuuttia aikaisemmin laskettu. Seuraavaksi etsitään Jarin lippalakkia, hetken päästä aurinkolaseja ja sitten taas uudelleen puhelinta. Yli-inhimillistä kärsivällisyyttä osoittava Joona ehdottaa, että teipataan kaikki tarpeellinen ilmastointiteipillä ukkoon kiinni.

Aamiainen on katettu hotellin alakerran pieneen ruokailutilaan. Pöytiä on kolme, tuoleja yhteensä kaksitoista. Hotelli on siis pieni ja se on varattu kokonaan Innovan ja Discmanian käyttöön. Jussi on jo ehtinyt syömään kollegansa Chrisin kanssa. Tunnelma on leppoisa. Kunnes molemmat Uutisen veljet heilauttavat Nescafen pikakahvilla pakit sekaisin ja siirtyvät puolijuoksulla saniteettitilojen oven taakse kiemurtelemaan kumpikin vuorollaan. Useiden tyhjennyssuoritusten ja ”herranjumala eikö tämä lopu ikinä” -huutojen jälkeen kasataan kuvauskopteri iskuun, pakataan akut mukaan ja talsitaan kisakeskukseen hakemaan ratakarttaa. Keskus sijaitsee hotelli Nova Myslivnassa, käytännössä samassa pihassa kuin Epicin hääsviitti. Kävelymatkalla useampikin paikallinen herrasmies toistelee veljeksille vaativasti, että dobre-raano, dobre-raano. Jari vilkaisee jo haaruksiaan, että onko sepalus jäänyt auki ja että kuinka mahdottoman raano se dobre sitten on. Sepalus on kuitenkin visusti kiinni. Joona korottaa panoksia good moorningilla ja se levittää viimein ymmärtäväiset hymyt vastaantulijoiden huulille. Aaah, good morning! Ei nämä kalpeat haaruksiaan tuijottavat lippalakkimiehet puhukaan Tsekkiä.

Novakin Krystofilta saadaan ratakartat ja lämmin tervetulotoivotus. Törmätään kisakeskuksen salissa myös Munukan Yyhyn. On hieno mies. Aina ja poikkeuksetta hyvällä tuulella. Ällistyttävästi myös silloin kun on pahalla tuulella. Tutustuttiin kunnolla Ykään vuonna 2016 European Openissa Nokialla. Ojennettiin silloin miehelle Jarin auton takakontissa muutaman viikon pyörinyt punaviinipullo, jonka Ykä korkkasi samantien hampaillaan ja valutti varttilitran verran punkkua kirkkaan valkoiselle EO:n staff-paidalle. Ystävyys lyötiin lukkoon siinä Nokian koulun parkkipaikalla samantien. Jälleennäkemisen riemua.

Päivän agendalla on kisaväylien läpilennot kuvauskopterilla, pätkät pitää ehtiä myös editoida samalle päivälle. Klo 8:00 on alkanut harjoituskierrokset väliaikalähdöin. Viisarit näyttävät puolta yhdeksää. Kiivetään majoitusalueelta radalle. Ykköstii on Konopisteen linnan etupuiston reunamilla linnakukkulan päällä. Aamupalasämpylä käy kurkussa kurkkimassa kun päästään ylös. Järjetön ponnistus. Jari hukkaa matkalla puhelimensa lisäksi tunnon oikeasta pakarasta. Kukkulan päällä tutkitaan ratakarttaa. Päätetään oikaista ensimmäisen harjoitusryhmän edelle väylälle 8. Jari johtaa kahden miehen retkikuntaa itsevarmasti karttaa heiluttaen. Tuosta mennään niin että heilahtaa. Eksytään välittömästi. Palataan takaisin, mutta ei enää tiedetä mihin. Harhaillaan vasemmalle, välillä oikealle. Yhden laajan pusikon takaa kuuluu selvää suomenkielistä molotusta. Mihin helvettiin asti me käveltiin. Reippaan kiertolenkin jälkeen ollaan jälleen väylillä. Päätetään seurata opasteita ja unohtaa oikopolut. Jari saa potkut suunnistajan paikalta.

Ensimmäisenä harjoituskierrokselle lähteneen Pajun Sepon porukka löytyy väylältä 6 puttailemasta. Otetaan spurtti ja kiivetään jälleen yksi rinne kohti väylää kahdeksan. Ajatus on loistava, toteutus ei niinkään. Kumpikin rojahtaa hylkeenä 8. väylän tiimatolle. Jari yrittää sanoa jotain, mutta suussa on ihan liikaa kieltä ja hampaita haitolla, ulos tulee vain sana ”pluuubbih”. Termin syvempää merkitystä ei ymmärrä Joona, eipä kyllä itse puhujakaan. Noin 5 minuutin itsetutkiskelun jälkeen päästään pystyyn, lyödään kamerakopteri tulille ja lähdetään lentämään väylät läpi. Joona puikoissa, Jari toimii siepparina. Joona ehtii ihastella ääneen tuuletonta keliä. Samantien alkaa puhaltaa. Just. Edellinen kopteri kälkätti itsensä puuskaisen tuulen avustamana puuhun vain vajaa pari viikkoa aikaisemmin Tampereen Disc Golf Centerin avajaisissa. Painovoima hoiti loput ja sen kopterin loru oli siinä. Tätä uutta kioskia ehdittiin lennättää vain reilu tunti ennen Tsekkireissua. Pluuubbih. Todellakin. Sinäpä sen sanoit. Aamun lennot onnistuvat kuitenkin hienosti tuulesta huolimatta. Ehditään lentää väylät 8-18 ennen kuin akkujen kapasiteetti on yhtä kuiva kuin lennättäjien suut. Laskeudutaan majapaikkaan. Akut ja ukot lataukseen. Iltapäivällä toinen reissu.

SpinTV:n Esa Arokki ja Aappo pamahtavat myöhemmin päivällä hääsviittiin. Esan kanssa on työskennelty jo useampi reissu aikaisempina vuosina ja aina on homma toiminut. Aappo on meille ennestään tuntematon herrasmies. Vartin sisällä Aappo on laukaissut pari niin järjetöntä puujalkaa, että julistetaan mies yksimielisesti Hyväksi Tyypiksi (TM). Neljän miehen mediaryhmä. Tällä tehdään sitten tämän majorin videotuotanto. Esa johtaa konserttia, me muut yritämme pysyä nuoteissa.

Myöhemmin lähdetään viimeisen harjoitusryhmän perään lennättämään kamerakopterilla väylät 1-7. Samalla reissulla Joona huomaa, että aamun sessiossa olemme kylmästi siirtyneet väylältä 13 suoraan väylälle 16. Ilmeisesti Jari on jossain vaiheessa rekrytoinut itse itsensä takaisin suunnistajan paikalle. Success! Ensi vuonna Jukolan viestiin. Ei auta, joudutaan kiertämään lähes koko rata uudestaan. Alkuilta editoidaan väylälentoja nippuun. Käydään välillä juomassa oluet ja taas editoidaan. Englanti-Kroatia futispeli vetää hotellin muuta porukkaa sviitin television ääreen. Bigjerm käy tunnustamassa aiheuttaneensa edellisen illan sähkökatkoksen. Jari kiittelee. Ja pyytää Joonaa pitämään Isojermua silmällä, jotta ehtii käydä tälle iltaa suihkussa ilman vastaavaa episodia.

Hotellin suihkun ominaisuutena on erilliset nanoherkät vääntimet kuumalle ja kylmälle vedelle. Veden optimaalisen lämpötilan säätäminen on vaikeampaa kuin kassakaappimurto. Milli tuonne ja suihkusta tulee laavaa. Toinen tuonne ja perse jäätyy umpeen. Jännittävää kuin leivänpaahtimen kanssa kylpeminen. Suihkutrilleristä selvitään tällä kertaa. Pää kumisee tyhjää. Puhelimen askelmittari näyttää reilua 31000 askelta. Jari painelee kirjan kanssa sänkyyn. Joona seuraa perässä ja ottaa rajumman hyppylaskeutumisen petipaikalleen. Vesisänkypatja molahtaa pienen tsunamin ja nakkaa vanhemman Uutisen kylkiasennosta naamalleen. Ei jaksa liikkua. Tässä on ihan hyvä. Valot pois. Kisat alkaa huomenna. Pluuubbih.

Alkuun

Torstai 12.7.2018 – Ensimmäinen kisapäivä

Jari kurkottelee varovasti yöpöydältä puhelintaan katsoakseen kelloa. 6:21. Herätyskellon pärinään olisi vielä reilu tunti. Liikkua ei oikein uskalla, ettei Joonakin herää tarpeettoman aikaisin. Pihalta kuuluu vaimeaa kolinaa ja niitä dobreraano-toivotuksia tuuletusikkunan läpi. Huoneessa on kuuma kuin Gobin autiomaassa. Pitää ihan käsin kokeilla, että onko alushousuja jalassa enää laisin vai joko ne ovat höyrystyneet ilmakehään. Varttitunnin makuupatsastelun jälkeen Jari päättää nousta ninjan ketteryydellä äänettömästi pystyyn. Iltapalakin alkaa olla reissunsa tehnyt ja vessaan olisi päästävä. Itse asiassa vähän helvetin kiireellä. Tarkemmin ajateltuna siellä pitäisi olla jo. Ja jos oikein viimeisen päälle tarkkoja ollaan, niin sinne olisi pitänyt mennä jo joitakin minuutteja sitten. Täysin äänetön ukemi sängyltä lattialle ja verkkainen ponnistus jaloilleen. Polvet napsuvat kuin Kimblen noppakupu. Noustessaan Jari vilkaisee vieruskaverin suuntaan varmistaakseen, ettei ole varmasti herättänyt liikesarjalla veljeään. Ja huomaa tuijottavansa sängyn toisella puolella seisovaa hölmistynyttä Joonaa suoraan silmiin. Veli on ollut täsmälleen samalla asialla täsmälleen samaan aikaan. Kyllä. Me olemme samoista vehkeistä peräisin. Kilpajuoksu vessaan jää lyhyeksi, koska Jari onnistuu kuristussolmimaan itsensä hääsviitin sängyn vierellä roikkuviin hyttysverhoihin. Kiikkuni on karu, siinä on vain yksi naru.

Aamurutiiniksi muodostuneen herranjumala –huutelun jälkeen desinfioidaan vessa. Katsellaan läpi edellisenä päivänä editoidut väylälennot, todetaan ne riittäviksi ja poistutaan aamiaiselle. Loppureissun ajan aamupala tarjoillaan kisakeskuksen ravintolassa, jossa on jo tälle aamulle sakkia kuin Saipan maalilla. Tiskissä on nakkeja, epäilyttävää jauhomunakokkelia, sämpylää ja tarvittavat rensselit päälle. Arvotaan pitkään pikakahvijauhepurkin kohdalla. Uhka, mahdollisuus vai täydellinen kaaos ja epätoivo. Valitaan keskimmäinen vaihtoehto. Eilisen massun mylvähdyksen olisi havainnut seismologisella laitoksella. Tänään vatsa näyttää ottavan tarjoukset paremmin vastaan. On syytä silti olla varuillaan. Tämän kaiken ajatustyön keskellä valitaan ensimmäinen vapaa pöytä mahdollisimman läheltä uloskäyntiä. Parin pöydän päässä Hirsimäen Janne ja Munukka levittelevät käsiään. Eikö seura kelpaa. Salissa on sen verran paljon muitakin suomalaisia, ettei kumpikaan veljeksistä kehtaa selittää, että yhteys sulkijalihaksiin menetettiin jo eilen.

Aamupalalta siirrytään takaisin hotellihuoneistoon, jossa Esa ja Aappo hiljalleen heräilevät. Pidetään pikainen mediapalaveri ja jaetaan työt. Esa ja Aappo miehittävät play-by-play kamerat. Jari ja Joona b-rollin kuvituskamerat. Kuusi ensimmäistä väylää tullaan kulkemaan koko mediasakki samassa nipussa, jonka jälkeen Jari kaappaa kaikkien muistikortit ja lähtee aloittamaan illan editointiurakkaa. Muut jatkaisivat maaliin saakka. Kuvattavassa Feature Cardissa heittävät McBeth, Schusterick, Oskari Vikström ja Jakub Knapek. Startti on ajoitettu kellonlyönnille 12:00. Front 9 on tarkoitus julkaista vielä saman päivän aikana. Siinäpä haastetta kerrakseen. Ennen starttia pitää myös saada introkuvitusta sen verran paljon, että Jari ja Joona lähtevät kameroidensa kanssa maastoon jo kymmenen aikaan. Ennen sitä etsitään puolisen tuntia Jarin puhelinta. Joona osallistuu etsintään olohuoneen sohvalla makoillen ja itseään rauhoitellen. Tunnekuohussa tehty tappo on varmasti rikos myös Tsekissä.

Lämmittelykentällä nähdään liuta tuttuja. Kuvaukset menevät kivuttomasti jutustelujen ohessa. Yhdentoista pintaan homma on paketissa. Päätetään lounastaa pikaisesti. Kumpikaan ei ymmärrä sanaakaan kisakeskuksen näyttötaulumenusta. Mitä on kuře. Entä hovězí. Miten sanotaan Tsekiksi, että yhdet sellaiset, joilla rumpu ei mene linkoukselle. Nyt ei oteta enää riskejä. Ostetaan kelmutetut suolakurkkusämpylät suoraan vitriinitiskistä. Ensimmäisen haukun jälkeen Joona huomaa, että menun näyttötauluja on itse asiassa kaksi ja toisessa ruokalista on selkeästi englanniksi. Kuře on näköjään kanaa. Ei siis suinkaan koiraa, mikä ensimmäisenä juolahti mieleen. Kiitos Jarin hyvän ystävän Matin, joka aikanaan pitkän ja itsevarman viittaamisen jälkeen suomensi lukion englannintunnilla lauseen ”barking dog never bites” muotoon ”nukkuva kure ei pure”.

Yhdentoista jälkeen aloitetaan vaivalloinen taaperrus kohti kisarataa ja ykköstiitä. Matkalla pysähdytään kioskille ostamaan vettä. Luukulla palvelee iloinen setä. Karvainen kuin napakettu. Ei puhu sanaakaan englantia.

- Two bottles of water please.
- Dve? Voda?
- Yes, water.
- Dve lahve?
- No. No lahve. Just water. We don’t want lahve.
- Ano, ano, voda, voda, bublinkova?
- Ööö. Joona, auta saatana!
- Ne? Neperliva?
- Ööö. With money?
- Ano! Dve lahve neperliva voda?
Tässä yhteydessä herrasmies tekee liudan monimutkaisia miimikon käsiliikkeitä, joihin liittyy kaksi sormea pystyssä, ilmaan pirretty hieman epäselväksi jäänyt muoto, ehkä perhonen tai lintu tai joku muu, juomisen jäljittelyä, ääniefektinä kulkuti-kulkuti ja lopuksi rinnan taputus.
- Yes! Kulkuti-kulkuti! Two times kulkuti-kulkuti!

Ja pam! Tiskille ilmestyy kaksi isoa pulloa vettä. Koko läpikäydyn dialogin sisällöstä ei ole pienintäkään aavistusta, mutta näin tästäkin selvittiin. Kielimuuri kiivetty voitokkaasti. Seuraavaksi kiivetään linnakukkulalle. Matka on uuvuttava, mutta kukkulan päällä nautittu neperliva voda kulkuti-kulkuti auttaa kummasti. Miehet ovat iskussa. Kierros voi alkaa.

Feature Cardin ensimmäisiä väyliä vie yllättäen suomalainen nuorisolupaus Oskari Vikström. Viiden väylän jälkeen Oskari on 3 alle parin. McBeth heiton verran perässä, Schusterick par:ssa ja Knapek kaksi päälle. Junnu pärjää hienosti aika kuumottavassa paikassa. Yleisöä on liikkellä paljon jo ensimmäisenä päivänä ja kameroiden surraus ympärillä voisi helposti tehdä onnistumispaineista vielä astetta kovempia. Ei näytä tuntuvan Oskarilla missään. Kova jätkä. Mediapalaverissa sovittu kameraväen hajaantumishetki koittaa kuudennella väylällä. Jari on jo malttamattomana lähtökuopissa, suunta kohti edittiä. Pelaajisto pistää putit sisään. No niin nostoväki, katsokaa kuinka sissi syöksyy! Parinkymmenen juoksuaskeleen jälkeen Jari muistaa muistikortit, tekee 180 asteen kaarroksen vauhtia hidastamatta, palaa takaisin ja kerää naurua pidätteleviltä kameramiehiltä muistikortit taskuun.

Ilta menee puolipaniikissa editoidessa. Joona, Esa ja Aappo palailevat kierroksen jälkeen ja lyövät myös omat edittinsä käyntiin. Edittinakkeja vastuutetaan lennossa ja lopulta front 9 on kommentointia vaille valmiina jo yhdeksän jälkeen illalla. Melkoinen puserrus. Bigjerm ja Nathan Sexton kipaisevat mökkiin ja Esa varustaa heidät kuulokemikrofoneilla. BigSexyn parivaljakko moittii huoneen haisevan rajusti suolikaasulle. Syytös kiistetään ehdottomasti. Ne on nuo Eaglen vegaanieväät jotka täällä haisee. Kukaan ei usko selitystä. Varsinkin kun jokainen huoneessa vierailija huomauttaa samasta asiasta. No perkele, puhutaanko täällä koko ilta paskanhajusta vai joko kommentoidaan. Esa painaa rec-nappulaa ja BigSexy aloittaa. Koko setti menee yhdellä otolla läpi. Uskomatonta ammattitaitoa. Ei hiljaisia hetkiä. Ei takeltelua. Silkkaa kultaa alusta loppuun. Ehkä kahden minuutin valmistautumisella, kämpän löyhkätessä kuin Ämmänsuon kaatopaikka.

Loppuillan aikana raavitaan kasaan myös back 9. Sen kommentointi sovitaan seuraavaksi aamuksi BigSexyn kanssa. Ehditään tuulettaa huonetta ennen sitä. Koko Feature Cardin setti on lopulta valmiina puoli yhden aikaan yöllä. Front 9 on siihen mennessä jo julkaistu tubessa. Esa painelee päättäväisenä suihkuun. Ja palaa sieltä hetken päästä vähintään yhtä päättäväisenä takaisin. Komentaa kaikki välittömästi punkkitarkastukseen. Esa ilmoittaa omaksi saldokseen kaksi punkkia. Jarilta löytyy yksi, samoin Aapolta. Joona ei ole elukoille kelvannut. Esa riuhtoo punkit leathermanilla miehistä irke. Perään töpsytellään basibactia. Vielä nukkumaan mennessä Joona löytää yhden punkin vaeltamasta pitkin pussilakanaansa. Ilta päättyy vesisängyn silmittömään pahoinpitelyyn kahden suomalaisveljeksen toimesta. Kirosanoja ei säästellä. Eikä lyöntejä. Lakanoiden polttamista harkitaan. Joona ilmoittaa nukkuvansa toinen silmä auki. Jari ilmoittaa nukkuvansa kylpyammeessa. Neperliva voda kulkuti-kulkuti perkele!

Alkuun

Perjantai 13.7.2018 – Plešatý jako žárovka!

Jari herää omaan huutoonsa. Rääh! Sänky ja ruho on varmasti täynnä punkkeja. Pakko olla. Invaasio. Sätkimällä ja ilmaa huitoen pystyyn. Useita summittaisia karateiskuja satunnaisiin kohteisiin. Hojoto! Siitäs saat. Daniel-san! Ja siitä. Karatepotku, ho-joo! Toinen, ha-jaa! Kolmannella pottuvarvas yöpöydän jalkaan, kiaaaiisataanaaa! Kovin taisteluinto sulaa välittömästi. Jari vajoaa lattialle hampaat momentissa sähisten. Joona herää meteliin. Katselee kulmat hämmästyksestä kohollaan sängyn taakse näkymättömiin kaatuvaa tuskaista veljeään. Pitkän hiljaisuuden jälkeen kysyy ollaanko siellä kunnossa. Juu. Tokitoki. Mitä mainioimmassa. Couldn’t be better. Ja nyt kun kerran sinäkin olet hereillä, niin tuletko laskemaan montako sataa punkkia muiluttaa veljesi anatomiaa parhaillaan. Joona komistelee pystyyn, siirtyy kumarrellen laskenta-asentoon, ynnäilee hetken ja ilmoittaa tulokseksi nolla. No jopas jotain. Lähdetäänkö syömään.

Tänään ei ole aamusta hoppua. Kärkikortti starttaa vasta kahdelta iltapäivällä. Pidetään kiireetön aamupala kisakeskuksessa. Myös Esa ja Aappo liittyvät seuraan. Ihmetellään ääneen paikallisia aamupalanakkeja. Niiden kuoreen on jotenkin onnistuttu leimaamaan nakkivalmistajan logo. Pöydässä käy useampi tuttu morjenstamassa. Esitellään niille tärkeänä niitä stanssattuja nakkimakkaroita. Mediaväen maine on jo valmiiksi ollut hieman kyseenalainen. Nyt viimeistään on tehty lähtemätön vaikutus. Vartin yli kahdeksan aikaan Esa ja Aappo lähtevät tallustelemaan takaisin kohti hotellia. BigJerm ja Nate ovat tulossa kommentoimaan eilisen play-by-playn takaysiä puoli yhdeksän aikaan. Jari ja Joona lupaavat seurata heti perässä ja siirtyvät pikakahviensa kanssa pöydästä pihaterassille. Ensimmäisten päivien maailmanlopun mahakura on ilmeisesti selätetty. Kahvit kumotaan ilmeenkään värähtämättä. Jarin perhe soittaa pihaterassille videopuhelun. Ihana nähdä vaimoa ja lapsia. Vuoden ikäinen Minka-tyttö halaa puhelimen näyttöä. Sydän käy solmussa.

Myöhästytään niukasti kommentointinauhoituksista. Hotellihuoneen ovi on kiinni. Oven takaa kuuluu vaimeasti BigSexyn höhöttelyä. Otetaan siesta hotellin käytävän kokolattiamatolla. Eilisellä kierroksella uudeksi rataennätykseksi -16 hosunut Eagle McMahon käy käytävällä ihmettelemässä pötköilevää veljesparia. What’s up guys. Jari vastaa epähuomiossa suomeksi, että myöhästyttiin kommentoinnilta ja odotellaan tässä pääsyä huoneeseen. Eagle vetää kasvoilleen tonnin seteli –ilmeen, toteaa that’s great, laittaa pakin päälle ja vetäytyy hitaasti takaisin huoneeseensa. Alrighty then. Mestarillista.

Aamupäivällä Jari ja Joona suuntaavat lämmittelykentälle kuvailemaan täytekuvitusta toisen kierroksen julkaisuihin. Kärkikortissa heittää Eagle, Simon Lizotte, KJ Nybo ja Pajun Seppo. Kaikista pitäisi saada otettua muutama lämmittelykuva. Nybo ja Seppo paikannetaan helposti. KJ:n kanssa jäädään suusta kiinni pitkäksi aikaa. Edellisestä tapaamisesta on ehtinyt kulua jo pari vuotta. Poikkeuksellisen lämmin persoona tämä tanskalainen viikinki. Eaglea ja Simonia etsitään silmä kädessä ja rullataan koko kisakeskuksen puistoalue kahteen kertaan läpi. Tutka ei värähdä millään. Reilu tunti ennen starttia luovutetaan ja siirrytään lounastamaan. Eiliset suolakurkkusämpylät aiheuttivat vain pientä kaasuvuotoa, joten valitaan samanlaiset. Kisaväyliä on mukavampi kiipeillä lahkeet lepattaen kuin purut pöksyissä. Pupelletaan sämpylät nopeasti ja aloitetaan nousu kohti linnakukkulaa. Matkan varrelle osuvan kioskin karvainen napakettusetä tunnistaa Jarin jo kaukaa. Huutelee kioskin luukusta ahoj:ta ja toistelee lausetta plešatý jako žárovka. Heiluttelee kahta vesipulloa. Jari käy koppaamassa pullot kyytiin, heittää yläläpsyt miehen kanssa ja yrittää tiedustella englanniksi mitä se plesaty jako zarovka mahtaa tarkoittaa. Vastaukseksi napakettu taputtaa omaa päätään niin että läpse käy. Justjust. Okei. Tämä selvä. Jarista tehdään selvästi hyväntahtoista pilkkaa, mutta sen sisältö jää hieman epäselväksi.

Ylhäälle päästään puolisen tuntia ennen starttia. Kuten aikaisempinakin päivinä, molempien perseet ovat nukahtaneet jo nousun puolivälissä. Yritetään herätellä pakaralihaksia venytyksillä ja jalkoja hölskytellen. Samassa Jarin sulkijalihas ilmoittaa irtisanoutuvansa palveluksesta välittömästi. Voi perkele. Nyt on kiire. Ei voi juosta. Ei voi oikein edes kävellä. Mutta kiirettä on silti pidettävä. Eteneminen kohti bajamajaa yhtä aikaa kyykyssä ja silti seisaaltaan saattaa näyttää sivullisista vallankin huvittavalta, mutta miehen ilmeestä johtuen kukaan ei uskalla sanoa mitään. Pois alta. Piilottakaa naiset ja lapset. Soittakaa pelastusarmeija. This is not a drill, people! Uraani halkeaa justiinsa! Tämä koko kukkula posahtaa taivaan tuuliin! Ja sitä ei matkavakuutus varmasti korvaa. Bajamajan oven riuhtaisu on niin kova, että se on lähteä saranoiltaan. Koko kaappi käy kahden jalan varassa keikkumassa. Jari on kopissa sisällä shortsit nilkoissa jo ennen kuin maja putoaa takaisin jalustalleen. Ja sitten. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes ilman pihinää. Myrsky on tyyntynyt. Yhtä nopeasti kuin yltyikin Mitä helvettiä. Shortsit jalkaan ja majasta ulos. Tuli seis. Vaara ohi. Väärä hälytys. Hehheh. Voitte nousta poteroistanne. Paluumatkalla ei kehtaa ottaa katsekontaktia keneenkään.

Mediaryhmä kokoontuu ykköstiille hieman ennen starttia. Vastuunjako sama kuin eilen. Esa ja Aappo tii- ja catchcamiin, Jari ja Joona kuvitukseen. Jarin pitää irtaantua taas 6. väylän jälkeen kohti edittiä muistikorttien kanssa. Eagle ja Seppo dominoivat alkukierroksesta. 4. väylällä Seppo paukauttaa karmean taivasavauksen ketjuihin, mutta kiekko ei valitettavasti tartu mukiin. Seuraillaan siirtymillä Metrixistä muiden edesottamuksia. Wysocki aloittanut oman puolikkaansa kymmenen alle. 8 birdietä ja 1 eagle. Jeesus sentään. 6. väylän jälkeen Jari syöksyy kohti mediapajaa, tällä kertaa muistikortit ovat heti kerralla mukana. Matkalla meinaa jäädä ketterästi auton alle suojatietä ylittäessään. Viime hetken syöksy takaisin pientareelle pelastaa. Palkinnoksi tulee tööttäilyä ja nyrkin heristelyä. Pikkutien nopeusrajoitus näyttää olevan 40 km/h. Tutkaa ei ole mukana, mutta arviolta pösöllä on vauhtia noin tuplat. Jari tarkistaa kalsarit, toteaa ne edelleen kuivaksi, näyttää sentteriä pösön takavaloille ja valitsee loppureitin kulkuväyläksi ojanpohjan.

Ilta leikataan pää märkänä. Kuvattavan kärkikortin startti oli pari tuntia eilen kuvattua heittoryhmää myöhemmin, joten aikataulussa pitäisi pystyä kirimään saman verran. Jussi tilaa työryhmälle pitsat suoraan mediahuoneeseen, joten välillä ei poistuta edes syömään. Pikaruokailun jälkeen alkaa myrkytystalkoot. Ihan raivokasta pörinää. Näkökenttä sumenee. Otsonikerroksessa on reikä. Nyt jos räpsäyttäisi sytkärillä kipinän, niin seuraavan päivän Iltalehti täyttyisi suruvalitteluista ja omaisten haastatteluista. Ovella käy porukkaa. Kääntyvät kannoillaan. Varmuuden vuoksi osa jopa ryömii ulos huoneesta. Mutta valmista tulee. Ehditään jopa kisakeskuksen baariin oluelle. Työvoitto.

Alkuyöstä rankan tuuletuksen ja otsonoinnin jälkeen tehdään vielä punkkitarkastukset. Tällä kertaa on selvitty ilman yhtäkään pirulaista. Myös peti on puhdas, joten väkivallalta vältytään täysin tällä kertaa. Hyvillä mielin peittoihin. Joona yrittää katsoa google translatella mitä se kioskisedän hokema ”plesaty jako zarovka” tarkoittaa ja purskahtaa lopulta nauruun. Käännös on selkeä. Kalju kuin lampun kuuppa. Pitää toki paikkansa. Katsoppa veljeni samalla miten sanotaan tsekiksi ”maistuisiko aurinkolämmin suolakurkkusämpylä ja pikakahvi, arvon vääräleuka napakettu.”

Alkuun

Lauantai 14.7.2018 - Kaljaa kenkälaatikossa

Hääsviitin seiniä katsellessa tulee mieleen Oscar Wilden viimeiset sanat. ”Joko tuo tapetti lähtee, tai sitten minä.” Huoneen seinille on ripustettu ruman seinäpaperin lisäksi hääpareja sukupuoliyhteyteen kannustavia maalauksia. Jopa tyynylle jätetyt hotellisuklaat on pakattu erehdyttävästi retonkipakkausta muistuttavaan pussukkaan. Fengshui on selkeästi mitoitettu ihan toisenlaisille majoittujille. Ei ollenkaan kahdelle karvaiselle veljekselle. Joona tuhisee vielä täydessä unessa. Jarin lepoaika on täynnä. On vähän kuuma. On vähän jano. Vaatetta päälle ja vessaan. Kusi on pihkaa. Ihan selvä nestehukka. Vointi ei paras mahdollinen. Jääkaapista vissypullo kouraan ja ulos puutarhatuoliin parantumaan. Hotellin pihalle hurauttaa taksi. Vänkärin paikalta nousee tytisevä ihmishyytelö. Silmät rutussa kuin voimanostajan välilevy. Naamassa näkyvien potkurin osumien perusteella ukolla on reilusti maileja mittarissa. Taksimaksu suoritetaan heittämällä nippu sekalaisia seteleitä taksin ikkunasta sisään. Käsien asfalttiporamainen tärinä paljastaa diagnoosin. Kyseessä on Maailman Krapulaisin Mies. Taksin poistuttua herra huojuu hetken aloillaan. Ikään kuin kompassiaan kalibroiden. Päästää suustaan vaikeroivan yninän ja aloittaa vaivalloisen mutta päättäväisen taaperruksen kohti kisakeskuksen ravintolaa ja ehkä kammiovärinää. Onkohan tämä meidän aamupalakokki. Äkkiä Jarin vointi on ihan hyvä. Itseasiassa mitä mainioin. Lähtisikö lenkille. Wieniin ei olisi kuin rapiat 330 kilometriä. Pikkujuttu.

Hiljalleen koko huone on hereillä. Aamua käynnistellään katselemalla Ihmebantun ”sain juuri tiedon korvanappiini” –sketsiä. Turnausväsymyksestä ei ole tietoakaan. Levotonta sakkia. Esa leipoo edellispäivän kierroksen pääeditin kommenttiraitaa vaille valmiiksi. Sexton ja Koling ovat tulossa ennen yhdeksää nauhoituksiin. Ennen sitä ehditään helposti aamupalalle. Hotellin portaikossa Esa ilmoittaa saaneensa juuri tiedon herkkupamppuunsa. Alakerrassa postimerkin kokoisia aamupalakuponkeja jakavan respantäti ei ymmärrä yhtään mille iloinen mediaväki nauraa. Ravintolan aamiaistarjoilu on muuttumaton. Munakokkeli on poikkeuksellisen epäilyttävää, joten se jätetään suosiolla väliin. Ainakin ulkonäön perusteella se voisi helposti olla Maailman Krapulaisimman Miehen tekosia. Miten kokkelista edes saa oranssia. Oli miten oli, koko astia kierretään varmuuden vuoksi parin metrin varoetäisyydeltä.

Päivän aikataulu on sama kuin eilen. Kärkiryhmä starttaa klo 14. Ennen sitä Jari ja Joona rullaavat kuvauskaluston kanssa useamman tunnin kisakeskuksen ympäristössä. Salosen Even ja Blomroosin Hennan kanssa jutellaan pitkät tovit. Parivaljakko on noussut FPO:n kärkisijoille Catrina Allenin ohitse toisella kierroksella. Huikeita naisia. Nähdään myös Piirosen Lekimovia. Valittelee flunssaa. Tuloksissa se ei kyllä näy, koska Leksan sijoitus ennen kolmatta kierrosta on jaettu 12. yhdessä Brinsterin, Brathwaiten, Nissisen ja Mäkelän Väinön kanssa. On se hurja. Kuvausten ja jutustelujen jälkeen veljekset suuntaavat kisaravintolaan lounaalle ja rohkeasti suoraan kuumatiskille. Otetaan kanavatkulia riisillä. Annoksen ulkonäkö pirskahtelevan helmeilevä, maku taivaallinen. Rupeaa oikein vituttamaan se aikaisempien päivien ilmavaivasämpylöiden mäystäminen. Miksi pirussa piti arkailla ruoan suhteen. Annos on nielty muutamalla sisäänhengityksellä. Nam. Kyllä täällä osataan maustamisen salatieteet.

Puoli kahdelta aloitetaan viikon ties kuinka mones kiipeäminen kohti linnakukkulaa. Kurkitaan toiveikkaana tienvarsikioskin luukkua kohti, mutta iloista napakettusetää ei näy missään. Herttaisen hopeaharjan sijaan kioskikoppia miehittää nyt sarjamurhaajan näköinen kuikka. Pelottava honkkeli mikromillikeskijakauksella. Jari rohkaisee mielensä ja tilaa perinteiset kaksi pulloa vettä. Kuikka ojentaa pullot ja väläyttää niin luonnottoman valkoisen hymyn, että se saisi Tohtori Mengelen, Hannibal Lecterin ja kaikki Bond-elokuvien pahikset pakenemaan sekasortoisen kauhun vallassa ympäröiviin metsiköihin. Poistutaan vähin äänin. Selkäpiissä hyhmä. Ihokarvat siihkana kohti pohjoista. Murhakuikka jää selvästi pohtimaan huomattavan kavalia kidnappaus-, tappo- ja maailmanherruussuunnitelmia (anteeksi hyvä herra, haiseeko teistäkin tämä rätti ihan kloroformille). Kun on päästy kuuloetäisyyden ulkopuolelle Jari ehdottaa vesipullojen hautaamista maahan pakanallisin menoin. Höpöhöpö toteaa Joona, korkkaa oman pullonsa ja huitaisee kunnon siivun neperliva voda kulkuti-kulkutia. Vastoin odotuksia mitään ei tapahdu. Ei korinaa. Ei vatsapeitteiden läpi valuvia sisäelimiä. Kaikki näyttää olevan kunnossa. Tästäkin selvittiin säikähdyksellä. Kohautetaan hartioita ja painellaan reippaina miehinä ykköstiille.

Miesten kärkiryhmässä starttaa tänään Eagle McMahon, Seppo Paju, Simon Lizotte ja Paul McBeth. Eagle on karannut muilta jo kuuden heiton päähän. Seppo on toisena. Käydään taputtelemassa miestä olalle. Kehoitetaan Pajua vetämään kaikki muut kölin ali. Seppo lupaa näin tapahtuvan. McBethin turnaus on käytännössä ohi jo ykkösväylän jälkeen. Korttiin kutonen ja kisaa johtava Eagle on karannut 11 heiton päähän. Sieltä ei enää nousta voittoon kuin ihmeellä. Eagle näyttää sen sijaan menevän menojaan ja nuorukaisen komennossa painellaan ensimmäiset väylät. Neljännellä korilla McMahonilla on paskaa tuuria putin kanssa, muutoin mies tuntuu tekevän ihan mitä haluaa.

Perinteitä kunnioittaen Jari irrottautuu kuvausryhmästä 6. väylän jälkeen kohti edittiä. Matka hotellille sujuu tällä kertaa ilman välikohtauksia. Ehkä juuri siksi koska sarjamurhaajakuikan kioski tulee kierrettyä vähän helvetin kaukaa (anteeksi hyvä herra, maistuuko teistäkin tämä kapseli hieman mantelille). Klippien purku koneelle, pikainen kusipisu, kainalopesu ja editti laulamaan. Televisiosta alkaisi jonkin ajan päästä jalkapallon MM-kisojen pronssiottelu, mutta töllötin pysyy visusti kiinni jottei keskittyminen olennaiseen herpaantuisi. Loput mediajoukkueesta saapuvat kierroksen päätyttyä. Aappo aloittaa välittömästi yhden miehen mellakan koska television ruutu on mustana. Mitä miehiä täällä oikein reissaa kun ei futis kiinnosta. Heti perään mies luettelee kaikki sukupuolielimet ja tulijärven asukkaat. Ei auta. Pakko taipua ja alkuilta menee toinen silmä editin aikajanalla ja toinen television ruudulla. Huoneeseen lappaa muutakin porukkaa peliä katsomaan. Innovan, Discmanian ja SpinTV:n hovivalokuvaaja Ansion Eino on tyypillisesti korostetun rauhallinen mies, joka mutisee tyynesti ihan kuolemattomia puujalkoja. Futis saa näköjään miehen intopiukeaksi. Lopulta ei tarvitse enää edes seurata peliä, koska Einon julistuksista saa varsin hyvän käsityksen tapahtumista ihan katsomattakin. Belgia ryöpyttää Englannin 2-0.

Aikaisempien päivien tiukat aikataulut ovat huomaamatta saaneet mediaväen kohtuullisen rutinoituneeksi. Homma alkaa olla valmista kauraa jo hyvissä ajoin ennen valomerkkiä. Jari, Joona ja Eino poistuvat kisakeskukseen oluelle. Aappo ja Esa seuraavat tovin päästä perässä. Keskuksella näyttää olevan jonkin sortin kreisibailut. Muutama pelaaja on kiskonut oikein kunnolla naamat ruttuun. Huomenna saattaa olla aika haikea startti. Yhtä haikea kuin sillä aamuisella hyytelömiehellä. Jari ja Joona päättävät palata hotellille. Ei oikein tuo eurodance kipinöi. Mukaan otetaan tuopit mieheen, jotka kannetaan ihan pokkana respan ohi. Tovin päästä Esa, Aappo ja Eino seuraavat perässä. Esa tuijottaa veljesten tuoppeja. Miten te saitte nuo tänne. Tuotiin ihan sylissä. No voi vishnu, hän salakuljetti omansa Discmanian kenkälaatikossa.

Alkuyöstä pidetään vielä pikainen palaveri. Sunnuntain finaalikierros on tarkoitus kuvata myös naisten osalta. Naisten kärki starttaa aamulla klo 8:00. Esa on aamun kiinni kommentointiraidan nauhoituksissa, joten muiden on hoidettava naisten kierroksen kuvaukset. Aamun osalta palettia on siis hieman sekoitettava. Aappo ja Jari ottavat play-by-play kamerat. Joona ottaa DJI Roninin, joka on aika vittumainen liipasin kantaa yksin. Jussi hoitaa kaikille aamupalat jo seitsemäksi. Asia pihvi, ylävitoset ja punkkaan. Kisakeskuksessa tuntuu bileet vielä jatkuvan. Jumputus kantautuu huoneeseen, resonoi sänkyyn, virittää hermojen viulun ihan äärioktaaveille. DJ Boboa saatana. Soittakaa edes Scootteria. Jari tunkee pussilakanan kulmat korviinsa. Hiljaisuus. Ihana hiljaisuus. Kohta tulee uni. Ajatus harhailee. Koti-ikävä. Lapset. Vaimo. Oma sänky. Kioskin murhakuikka. Pim! Bingo! Okei. Tänä yönä ei nukuta. (Anteeksi hyvä herra, pitäisittekö hetken tätä paksua ruskeaa kirjekuorta, minun pitää soittaa yksi puhelu tuolta 300 metrin päästä).

Alkuun

Sunnuntai 15.7.2018 – Viimeinen kisapäivä

- Ei perkele. Missä me ollaan?
- Tsekissä.
- Aha. Paljonko kello on?
- Puoli seitsemän.
- Kylläkyllä. Just näin. Onko nyt aamu vai ilta?
- Aamu.
- Mikä täällä lotisee?
- Tämä vesisänky.
- Jaahas. Miksi se lotisee?
- Koska se on vesisänky.
- Jännä. Niin missä me ollaan?
- Edelleen Tsekissä.

Joona vastailee Jarin loputtomiin puoliunessa esitettyihin kysymyksiin Dalai-laman kärsivällisyydellä. Tiettyyn rajaan asti. Kun sijaintitiedustelu ehtii jo kolmannelle kierrokselle, Joonan kärsivällisyys on lopulta kulutettu loppuun. Nyt ylös! YLÖS! OLLAAN TSEKISSÄ! PUOLI SEITSEMÄN AAMULLA! TÄMÄ ON VESISÄNKY! SE ON TÄYNNÄ VETTÄ! VESI LOTISEE! ÄLÄ MENE SINNE! SE ON VAATEKOMERO! SINNE EI VOI KUSTA! EI VOI! KOSKA SE ON VAATEKOMERO! MITÄ?! EI OLE! VAATEKOMERO EI OLE ”TARPEEKSI LÄHELLÄ VESSAA”! TÄH?! MITEN NIIN ”SE OIKEIN KERJÄÄ SITÄ”?! SE ON KOMERO! EI SE KERJÄÄ MITÄÄN! NYT HOUSUT JALKAAN SAATANA!

Virkistävän herätyksen jälkeen kusi löytää tiensä pönttöön. Ja sen jälkeen mediahuoneen väki löytää tiensä aamupalalle. Samoja nakkeja. Samaa oranssia kokkelia. Kuivakakkua ja vielä kuivempaa sämpylää. Alkaa riittämään, on tämä niin nähty. Aamupalan nautiskelu ei ole niinkään syömistä. Ennemminkin einesten tökkimistä haarukalla lautasen reunalta toiselle. Jokainen olisi tarvittaessa valmis suorittamaan harkitun murhan jo yhdestä pekonisiivusta. Kauaa ei kuitenkaan ehditä niitä murhia harkita. Naisten finaalikierros starttaa klo 8:00 ja linnakukkulalle pitäisi lähteä jo vartin päästä. Maleksitaan takaisin hotellihuoneelle keräämään kamerat ja muu tykötarpeisto. Esa jää edittinsä ääreen valmistautumaan BigSexyn kommentointiin. Jari, Joona ja Aappo suuntaavat pelikentälle. Tänään tämä rundi pitäisi kiertää kahdesti. Pelottaa jo valmiiksi.

Ykköstiillä odottelee yllättävän pirteä kärkikortti. Starttiaika on melkoisen karkea, mutta tämä tuntuu näkyvän vain nuutuneissa kameramiehissä. Kärkikaksikko Salosen Eveliina ja Blomroosin Henna kikkailevat ja psyykkaavat toisiaan hyväntuulisina tiimaton takana. Catrina Allenin ja Kristin Tattarin valmistautuminen on totisempaa, mutta heissäkään ei juuri väsy paista. Eveliinan kaula Hennaan on kolme heittoa, Catrina hieman kauempana, Kristin on voittokamppailusta käytännössä ulkona. Suomalaisille pedataan kaksoisvoittoa. Muutama minuutti ennen starttia lyödään nyrkkipusut kameramieskolmikon kesken ja hajaannutaan. Aappo ja Joona jäävät tiille ja Jari juoksee ykkösväylän rinteen alas korin taakse catch-camiin. Naiset starttaavat. Pelikirja on ensimmäisestä väylästä alkaen selvä. Henna ja Catrina hyökkäävät, Eveliina pelaa pomminvarmaa. Neljän väylän jälkeen Catrina on jäänyt jo liian kauas. Tuloskortissa +3, hyökkäys kostautuu ja voittokamppailu on hänen osalta ohi. Vaikka väylät 6-9 on vielä Allenin näytöstä, kumpikaan suomalainen ei mokella paineessa. Loppukierroksesta Henna ottaa vielä kiriä. Viimeiselle väylälle lähdettäessä Even ja Hennan ero on kaksi heittoa. Kutkuttavaa. Esa ja Aappo ovat vaihtaneet lennossa kameramiehitystä väylälle 17, Esa on saanut edittinsä valmiiksi ja päästänyt Aapon lepäilemään. Joona huutelee radiopuhelimen kautta 18. korilla päivystävän Jarin korvanappiin, että kohta tulee ratkaisevaa lättyä tonttiin, kamera päälle. Ei pysty. Muistikortti täynnä. Nyt meiltä meni kuva, toivottavasti menee kohta äänikin. Viimeinen väylä mennään Esan ja Joonan kameroiden varassa. Molempien suomalaisten avaukset onnistuvat. Henna pistää omansa kymppirinkiin, Eve jää hieman kauemmas. Peli on selvä. Evelle riittää par voittoon ja tuolla avauksella se on idioottivarma. Henna onnistuu omassa birdieputissaan. Eveliina lähestyy nätisti korin juurelle ja kisan viimeinen heitto on nosto kuppiin. Suomalaisnaisten eroksi jää lopulta yksi heitto. Kaksoisvoitto näytöstyyliin. Muista ei ollut lopulta mitään uhkaa. Ilo tarttuu kameramiehiin. Aivan loistavaa. Suomalaisella naisfrisbeegolfilla on edessä kirkas tulevaisuus.

Naisten kisan ratkettua vetäydytään mediahuoneeseen vetämään happea. Jarin kantapäässä on dominokeksin kokoinen rakko. Miesten starttiin on aikaa alle kaksi tuntia. Jari askartelee kolmesta rakkolaastarista kaikkien aikojen rakkolakanan ja liimaa sen suurella huolellisuudella vinoon. Vetää kengät jalkaan ja tallustaa ylpeänä ympäri huoneistoa. Katsokaa nyt. Katsokaa. Ei tunnu missään. Joona ohjailee ylpeänä ympyrää tömistelevän veljensä lopulta kohti portaikkoa ja edelleen pihalle. Lampsitaanpa velipoika saman tien syömään, mutta lopeta luojan tähden jo tuo marokkolainen sotilasmarssi, hävettää. Tiskillä otetaan samaa kanavatkulia riisillä kuin eilenkin. Hyvää ei kannata vaihtaa. Ruokahalu on esimerkillinen, vatsa pelaa alkureissuun verrattuna täydellisesti, s'il vous plait ja lautaset lapioidaan tyhjäksi. Ehditään vielä takaisin huoneeseen puolen tunnin levolle. Joona käyttää sen lepäämällä ja Jari etsimällä pitkin huoneistoa levittämäänsä omaisuutta.

Miesten startti koittaa. McMahonin johto on vakuuttavat 9 heittoa ennen kakkosena olevaa Lizottea. Paju ja Schusterick ovat kymmenen perässä kärkeä. Voittaja on melko lailla selvillä ennen kuin finaalikierroksella on heitetty heittoakaan. Media on palannut aamun erikoisjärjestelyiden jälkeen normaaliin päiväjärjestykseen. Esa ja Aappo heittokuvittavat, Joona ja Jari yrittävät tehdä taidetta. Yleisöä on reilusti. Puhelimet äänettömälle, perinteiset nyrkkimorot kameramiesten kesken ja kaikki on valmista. Eagle aloittaa poikkeuksellisen varovasti ja latoo ensimmäiset kolme väylää par:iin. Lizotte on sen sijaan päättänyt järjestää katsojille kunnon elämyksen ja kauhoo pirkkoja. Alkupuoliskon komein nähdään väylällä 4, jossa Simon upottaa reilusti yli 12 metrisen putin korikummulle ylämäkeen. Heti perään 219 metriä pitkällä 5. väylällä kärkikaksikko näyttää mistä kana kusee. Kummankin herrasmiehen avaukset ovat ällistyttäviä. Mitaltaan, korkeudeltaan, tarkkuudeltaan. Molempien avausheitot päätyvät vain noin 20 metrin päähän korista. Kiekon lähdön ja yleisön mylvimisreaktion välinen aika on varovaisesti arvioituna ainakin 10 sekuntia. Tiimaton vieressä seisova Meresmaan Jussi naureskelee, pudistelee päätään epäuskoisena ja taputtaa molempia mestareita olalle. Lajin helppous viehättää. Niitä jotka osaavat.

6. väylän jälkeen Jari poistuu jälleen edittiin. Viimeistä kertaa. Pistää sen kunniaksi ihan juoksuksi. Toteaa sen lähes välittömästi virheeksi. Rakkaudella askarreltu rakkolakana mulahtaa oikean tennarin syövereistä polulle, näyttäen surkealta kuin hiekkakuoppaan kuoliaaksi nylkytetty kortonki. Loppumatka menee imakasti nilkuttaen. Hotellilla suihkuun, loputon noituminen niiden mikromillin tarkkuuteen viritettyjen kuuma- ja kylmähanojen kanssa ja pesun jälkeen uusi rakkolaastari jalkaan. Ei tartu. Rakkopatti on puhjennut ja vuotaa verensekaista mäskiä. Perkele. Takaisin kylpyhuoneeseen, suihkukahva käteen, jalka tarjolle ja hana päälle. Kiehuvan kuumaa vettä suoraan haavaan. Taju meinaa paeta. Kaikki tunnetut kirosanat on käytetty nopeasti. Pitää keksiä uusia. Raatorömpsä! Perkuvittana! Saatarkele! Kylmähoidonkin jälkeen kantapää näyttää edelleen ylikypsältä. Jari liimaa siihen varalta kaksi päällekkäistä rakkolaastaria ja varmistaa asennuksen vielä ilmastointiteipillä ja helvetin kireällä sukalla. No nyt. Kolme varttia siinä menikin. Ihan hauen perseeseen. Paniikissa editoimaan.

Eagle voittaa. Reilusti. Lizotte pystyy kirimään viimeisellä kierroksella 4 heittoa, mutta jää silti voittajasta viiden heiton päähän. Viimeisellä väylällä Simonilla on mahdollisuus kuitenkin ottaa rataennätys kokonaan omiin nimiin. Putti muljahtaa alaraudan kautta ulos ja yleisö kohahtelee. Lizoten on tyytyminen kierrostulokseen -16 ja jakamaan rataennätys Eaglen ja Wysockin kanssa. McMahonin urakka päättyy nostopar:iin, kädet ilmaan ja Konopiste on selätetty. Neljä kierrosta, 57 birdietä, yksi eagle ja yksi bogi. Hämmästyttävää ylivoimaa. Loput kameramiehistöstä raahustavat finaalihulinan jälkeen hotellille. Aappo on ihan puhki. Jaksaa silti jälleen aloittaa kauhean mekastuksen MM-futiksen finaaliotteluun ja pimeänä lötköttävään televisioon viitaten. Ansion Eino yhtyy heti perässä mielenosoitukseen. Nyt se näköradio päälle, Ranska-Kroatia ruutuun tai alkaa raskaisiin päiväsakkoihin johtava pahoinpitely.

Jari, Esa ja Eino käyvät vielä kuvaamassa palkintojenjakotilaisuuden ja kisojen päättäjäisjuhlat kisakeskuksen pihalla. Eagle pitää kaikkien aikojen parhaan kiitospuheen. Referointi tässä on turhaa. Ei olisi kuitenkaan puheen sisällön ja siihen liittyvien tunteiden ja tunnelman arvoinen. USDGC-paikat jaetaan, samppanjapullot poksutellaan, valokuvia otetaan ja sitten kaikki on ohi. Heitot on heitetty. Voittajat kukitettu. Kisat ovat päättyneet. Medialla on kuitenkin tiedossa vielä täysi-istuntoa läpi koko illan. Esa, Eino ja Jari palaavat huoneeseen. Esa ja Jari edittiin, Eino huutamaan televisiolle. Ranska runnoo mestaruuteen 4-2. Eino runnoo kisakeskuksen baariin. Salakuljettaa olutta edittiin. Tosin salakuljettaminen on tässä hyvinkin liioiteltua. Käytännössä kävelee syli täynnä tuoppeja respan ohi. Viimeinen ilta. Kaikki ilo irti. Työ ei tunnu työltä kun yhteistyö toimii ja huumori kestää. Jota Esa kyllä yrittää horjuttaa luukuttamalla Kaija Koo:ta ja Kikkaa, epäonnistuen siinä surkeasti. Alkuyöstä ollaan valmiita. Koling ja Sexton hyökkäävät suorittamaan kommentoinnin. Jari ja Joona pakkaamaan kamoja. Paluumatka alkaa aikaisin. Ennen unia Jari ja Joona halaavat Esan ja Aapon rusinoiksi. Veljekset ehtinevät todennäköisesti häipyä aamulla jo kohti Suomea ennen kuin SpinTV:n kollegat heräävät. Hyvästit ovat lämpimät. Hienoja miehiä.

Maanantai 16.7.2018 – Kotiin

Jeesuksen ristus! Kaikki on hukassa. Puhelin on hukassa. Lompakko on hukassa. Aurinkolasit, toinen kenkä, laturi, lentoliput, puolet vaatteista, pyyhe, hammastahna, lippalakki, avaimet, kaikki. Kaikki! Öyä-öyä-öyä! Pengo-pengo-pengo! Jari sinkoilee ympäri huonetta ja Joona rauhallisesti osoittelee sormella. Tuossa. Tuolla. Tässä. Tuon pöydän päällä. Sinulla kädessä. Oven päällä kuivumassa. Kylpyhuoneessa. Sun auton hanskalokerossa. Ei sulla ollut niitä mukana. Siten niin. Itse jätit ne autoon ja käskit vielä muistuttaa, että hanskalokerosta löytyy. Hei mentäis jo syömään.

Aamupala. Stanssatut logonakit. Ei ikinä enää. Nakit ovat tästä lähtien ikiboikotissa. Ja jos joku niitä joskus erehtyy tarjoamaan, niin sille näytetään oikein kädestä pitäen mitä se luonnonsuoli pahimmillaan tarkoittaa. Syödään kevyesti. Paljon pikakahvia päälle. Novakin Premek käy aamupalapöydässä huikkaamassa, että lentokenttäkyyti odottelee jo pihalla. Kolistellaan kiireesti takaisin hotellihuoneeseen, pakataan loput vaatteista ja kameravehkeistä väkipakkosurvontatekniikalla laukkuihin ja kiikutetaan laukut pihalle. Samaan tilataksiin on tulossa myös Piirosen Leo, Eagle, Jeremy Koling ja Ansion Eino. Kaikki muut ovat asemissa, Einoa ei näy missään. Kuljettaja mutisee kärsimättömänä pahoista ruuhkista moottoritiellä. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen myös Eino laskeutuu viimein joukkoomme. Väki pakkautuu autoon ja matka alkaa. Hyvin kiireinen matka. Tämäkin kuski on näköjään joku paikallinen Vatanen. Ei mitään järkeä. Turvaväli edellä ajaviin on kolme senttiä. Reittivalinnoista päätellen vältellään moottoritietä. Pikkuteillä vauhti tuplaa kauhun. Osutaan tietyömaalle, jossa odotus venyy vartin mittaiseksi. Suman purkaantumisen jälkeen vasta oikeasti ymmärretään mitä pelko on. Nyt mennään. Herrajumala. Jari huutaisi ääneen jos kehtaisi. Välillä törmätään johonkin, pysähdytään, kuski hakee huisvittuun lentäneen sivupeilin pientareelta, liimaa sen takaisin vanhoilla ilmastointiteipeillä, hyppää takaisin puikkoihin ja taas on merta täynnä piruja. Selvitään kuitenkin lentoasemalle. Väki suuntaa baggage droppiin, Jari vaihtamaan alushousut.

Turvatarkastuksessa huomataan että Jarin Ipad jäi hotellille. Puhelu Esalle. Ei vastaa. Nukkuu vielä. Viesti perään. Prahan lentoaseman kauppoihin etsimään lapsille ja vaimoille tuliaisia. Reppu täyteen karamelliä ja suunta kohti porttia. Terminaalin käytävällä joku hyppää niskaan. KJ Nybo omassa persoonassaan. Turistaan pitkät tovit ja toivotellaan lopuksi hyvät jatkot. Portille. Ensimmäisten joukossa koneeseen. Ei ehditä rullata edes portilta pois kun molemmat veljekset ovat unessa. Käbin kryy, länding in ten minits –kuulutus herättää. Jaahas. Sehän kävi näppärästi. Helsingissä on helle. Kone laskeutuu, mutta jää jäkittämään kauas terminaalirakennuksesta. Bussikuljetus portille. Ainiin. Täällä on koko kaupunki ihan sekaisin Trumpin ja Putinin takia. Koneesta ulos ja bussiin. On aivan helvetin kuuma. Jarin käsimatkatavarana kuskaama selkäreppu osuu kanssamatkustajaan. Jari kääntyy ympäri pyytääkseen anteeksi. Edessä seisoo jättiläinen. Ihmisvastine maansiirtokoneesta. Harrastuksina murkulan vippaus ja kameramiesten solmiminen bussin kauhukahvoihin. Kasvoillaan viha jolla voisi sulattaa terästä. Pala menee kurkkuun. Ei pakopaikkaa. Anteeksi. I’m sorry. Lihavuori ei vastaa mitään. Tuijottaa koko matkan terminaaliportille Jaria silmiin. Taas menee kalsarit vaihtoon.

Portilla on rajavartiolaitoksen passintarkastus. Kohtuullisen huonossa paikassa. Bussista purkaantunut ihmismassa on hetkessä ihan puskusaumassa. Edellisen nokka seuraavan niskavilloissa. Nousevan joukkovitutuksen voi aistia. Pitää vain toivoa, ettei se puskutraktorin kokoinen mörkö pistä kohta koko lentoasemaa paskaksi. Jossain täällä se kutvottaa sekin. Jonotuksesta selvitään onneksi ilman isompaa hysteriaa. Syödään maailman kalleimmat patongit ja suunnataan Oulun koneen portille. Aikaa lähtöön on reilusti. Katsotaan YouTubesta Konopisteen videoiden katsojamääriä. Kahdeksan videon yhteenlasketut katselukerrat ovat jo lukemissa 450 000 ja risat. Tuntuu ihan käsittämättömältä. Muutamassa päivässä melkein puoli miljoonaa. Pitää laskea pariin kertaan uusiksi. Tehtiin kait me joku virhe. Ei tehty. Melkoista. Ihmisillä on ihan liikaa aikaa. Katsoa nyt jotakin frisbeegolfvideoita. Tai lukea siihen liittyviä matkapäiväkirjoja. Kaikkea sitä kuuleekin. Jostain terminaalin käytäviltä kuuluu korvia huumaava huuto. Jari tietää heti mistä on kyse. Se on se ihmismuodon ottanut maansiirtokone. Nyt siltä on joku yli-innokas rajatarkastaja kysynyt vihoviimeistä kertaa passia. Kuppi on nurin. Reaktori on sulanut. Sytytyslanka on palanut loppuun. Pato on murtunut. Ei vittu me kuollaan kaik-

Lopputekstit.

Alkuun

The Good, The Bad and The Pretty - Kuvauspäiväkirja

2.4.2015 – Järjetön idea syntyy

Kokoonnumme Juhon luokse illalla kahvittelemaan, perustamaan Epic DG Films ry:tä ja horisemaan aivan päättömiä siinä ohessa. The Average Men III on suunnittelupöydällä ja samalla suunnitellaan myös muuta toimintaa tulevaksi kesäksi. Rättyän Nikon kanssa on jo sovittuna ShortDocin kuvaukset huhtikuun loppuun. Sen suunnittelu on jo pitkällä. Mutta Powergripille pitäisi vielä keksiä jokin tajunnan räjäyttävä videokonsepti. Jossain välissä joku nelikosta heittää ilmoille idean länkkäristä, johon jollain lailla upotettaisiin myös kiekkoilua. Idea naurattaa kaikkia. Eihän siinä ole järjen häivääkään! Ja siksipä se päätetäänkin toteuttaa. Juho tiivistää hienosti: ”Todella idiootti idea, kuulostaa ihan meidän jutulta!”

4.4.2015 – Hirsimäki, da man!

Hirsimäen Jannelle lähtee sähköpostilla pitkähköt kuulumiset ja tsempit Dutch Openiin. Posti sisältää myös lyhyen kuvauksen länkkäristä ja varovaisen tiedustelun, olisiko Team Powergrip kiinnostunut tällaisesta hankkeesta. Myöhemmin Jari ja Janne soittelevat asiasta ja lyövät asiasta virtuaalisesti kättä päälle, länkkäri tehdään tulevana kesänä! Bang-bang!

23.4.2015 – Postia Ranskasta

Jossain vaiheessa huhtikuuta päätetään tilata DJI Ronin. Aivan järjettömän hieno kolmen moottoroidun akselin kameragimbaali. Gimbaalin avulla pystyy kameraa liikuttamaan suhteellisen vaivattomasti ikään kuin painovoimaa uhmaten. Vaikka sen vehkeen kanssa kuinka kompuroi pitkin hatelikkoja, niin DJI Ronin pitää kameran visusti suorassa ja stabiilina. Täh?! Laite on Suomesta ostettuna törkeän kallis, joten se päädytään tilaamaan Ranskasta. Tilaus saapuu torstaina 23.4. juuri sopivasti ennen sunnuntaiksi sovittua Niko Rättyän kuvauspäivää. Perjantai-iltana kokoonnutaan jälleen Juholle ja ihmetellään mokomaa amerikan keksintöä ihan miehissä. Gimbaali on toimitettu ydinlatauksen kestävässä arkussa. Osia on n. 398, mutta jokainen löytää silti paikkansa. Testit tuottavat uskomattoman hienoa jälkeä. Kameran kanssa koko reilun 6 kilogramman kioskin kantaminen alkaa kuitenkin äkkiä ottaa hentoisten miesten käsivarsiin. Paitsi Pasin, jolla ei tunnu vehkeen kanniskelu missään. Sisätesteissä mies painelee gimbaalin kanssa sellaisella vauhdilla, että yhden makuuhuoneen ovenkarmit lähtevät mukaan.

4.5.2015 – Kuvauspaikkaa hakemassa

Alun perin länkkärin kuvauspaikaksi mietittiin jotain hiekkamonttua, klassisesti Spede Pasasen tyyliin. Jarin selaillessa ATK:lla internettiä, silmille hyppää kuin tyhjästä Muhoksella sijaitseva Los Coyotes Ranch. Mitä hel***tiä?! Onko tällainen paikka oikeasti Muhoksella? Aito Villin lännen kylä. Rohkeasti postia Ranchin väelle ja kuvauspaikkatiedustelu vetämään. Ranchia pitävä Leinosen perhe vastaa jo samana päivänä ja pyytävät tutustumiskäynnille. Treffit sovitaan päivämäärälle 12.5. Mahtavuus!

12.5.2015 – Los Coyotes Ranch

Jari ja Pasi kurvaavat Ranchin pihaan iltapäivästä. Jo portilla henki salpautuu. Miten ihmeessä me emme ole tienneet tällaisen paikan olemassaolosta! Piha-alueen timantti on suuri saluunarakennus, joka on rakennettu niin tarkalla pieteetillä, että ei voi kuin hattua nostaa. Pihasta löytyvät myös Pony Expressin toimisto, Seriffin koppi ja muita huikaisevan hienosti rakennettuja tönöjä. Olemme täysin myytyjä ennen kuin edes pääsemme saluunaan sisälle. Isäntäväki ottaa meidät lämpimästi vastaan. Saluunassa tuoksuu kahvi ja pöydässä on lämmintä pannukakkua. Jos jo pihalla mykistyi, niin saluunan sisällä sitä vasta iskee oikein kunnon aivoällistys. Koko kalustus on kuin suoraan 1800-luvun lopusta. Vanhaa patinoitunutta hirsirakennetta, oikea saluunapiano, vanha ruosteinen kassakone ja tyylikkäät saluunajakkarat pöytineen. Kattoparrussa roikkuu stetsoneita. Seinät ovat ihan täynnä rekvisiittaa. Tultiinko me jonkin aikaportaalin läpi? Kahvitellaan isäntäväen kanssa, osoitellaan sormella joka ilmansuuntaan ja hukutetaan heidät kysymyksiin. Milloin? Mistä? Mitä ihmettä? Kuinka kauan? Miksi? Olemme aivan haltioissamme.

Ranchin isäntä Juhani ”Caramba” Leinonen kierrättää meitä kahvin jälkeen pitkin tiluksia. Kierroksen lopuksi lyödään kättä. Tänne me tulemme tekemään historiaa! Kuvaukset naulataan pidettäväksi 8.-9.6. Paluumatkalla tehdään Pasin kanssa jo alustavaa kuvaussuunnittelua. Tarinaa pitää laajentaa, jotta saadaan kaikki tilat hyödynnettyä. Tästä tulee vielä kova juttu!

16.5.2015 – Käsikirjoitus syntyy

Kokoonnutaan lauantai-iltana Joonan luokse ideoimaan käsikirjoitusta. Hyvät, Pahat ja Rumat –elokuva toimii alustavana teemana. Aluksi visioidaan loppuhuipennus: puttausmuotoinen kolmintaistelu kolmen päähenkilön välille. Eeppistä. Jokainen rustailee mielessä pyöriviä ja aiheeseen sopivia irtovitsejä joukkoon. Muutamassa tunnissa tarinan runko on repliikkeineen valmis. Tarina naurattaa ainakin meitä. Saattaa johtua toki kuuden litran kahvimenekistä. Tai siitä, että Pasi vetää Eastwoodin ryppyilmeen otsalleen repliikkejä lukiessaan.

Tuotantoon tarvitaan seitsemän näyttelijää. Kolme päähenkilöä, baarimikko, kaksi uhkapelaajaa ja saluunapianisti. Tästähän on tulossa iso tuotanto! Hirsimäestä tehdään The Good, Parviaisen Juhosta The Bad ja Eskelisen Jennistä tulee The Pretty. Käsikirjoitus lähtee Hirsimäen Jannelle ja Laukkasen Pasille jakoon jo samana iltana. Laukkasen Pasi pestautuu itse baarimikon rooliin ja lupautuu hommamaan muutkin kameraa pelkäämättömät henkilöt mukaan. Eihän tämä ole kuin tekemistä vaille!

29.5.2015 – Mugshots ja Eastwoodin poncho

Käsikirjoituksen mukaisesti kuvauksiin tarvitaan muutama Wanted-juliste. Jari pyytää Juhoa, Jannea ja Jenniä lähettämään naamakuvia julisteiden askartelua varten. Samalla vaivalla syntyy elokuvalle myös varsinainen leffajuliste. Näitä päätetään vuotaa julkisuuteen muutaman päivän välein ennakkokiinnostusta herättämään. Samana päivänä saapuu Hirsimäen Jannen puvustuskamat Vantaalaisesta naamiaisasukaupasta. Ehta Clint Eastwood-mallin poncho remeleineen. Se on hieno! Vaimo on kuolla nauruun kun Jari vetää sen testimielessä päällensä ja hokee peilin edessä silmät kurtussa ”Well, do you, punk?” –repliikkiä. Joo joo vaimorakas, väärä leffa, mutta Eastwoodia yhtäkaikki!

31.5.2015 – The Hat Guy in da house!

Toukokuun aikana Jari on viritellyt sähköposteilla kontaktia Hattumiehen kanssa. Viestien vaihto on lähtenyt liikkeelle THG:n Fundraiser kiekkotilauksen kautta. Vuennon Antti on koko meidän ryhmälle yksi suurimpia lajin #growthesport –sankareita ja kaikkea hänen toimintaansa on tullut seurattua tiiviisti. Antin ja Avery Jenkinsin aikaisemmat kiertuevideot ovat nimittäin olleet yksi suurimmista syistä, miksi mekin lopulta innostuimme kiekkoaiheisten videoiden tekemisestä. Toukokuun lopussa päädymme lopulta visioimaan Antin kanssa jotain pienimuotoista yhteistyötä. Herää vahva ajatus länkkärille tehtävästä jälkikohtauksesta, eli epilogista. Hattumies ilmoittaa olevansa innolla mukana! Epic DG:läiset kusevat hunajaa! Honey! Ei mitään järkeä kuinka mahtavaa! Epilogin kuvaukset sovitaan Hattumiehen kiertueen yhdeksi ennakkoetapiksi ja kuvauspäiväksi löytyy 24.6.

4.6.2015 – Puvustus mallia western

Jari käy vielä mutkan Los Coyotes Ranchilla, missä isäntäväki on kaivanut kaiken mahdollisen vaatetusrekvisiitan esiin. Toimii! Länkkärikamaa on vaikka kokonaisen kylän puvustamiseen. Bootsit, stetsonit, parkatakit ja kaikki aivan viimeisen päälle. Vanhoista satulalaukuista saadaan taiottua kiekoille teemaan sopivat ”asekotelot” vyötäisille. Samana iltana hiotaan käsikirjoituksesta läskit pois ja kartoitetaan kaikki tarvittavat varusteet. Kuomukärryhommiksi menee.

7.6.2015 – Näyttelijät hukassa

Laukkasen Pasi huikkaa sähköpostilla iltasella, että pokeripelaajiksi kaavaillut henkilöt ovat joutuneet perumaan tulonsa. Pianistiksi on onneksi varmistunut Kilpijärven Ville. Mr. Laukkanen laittaa pikaisella korjausliikkeellä kyselyä vielä Facebookiin Oulun frisbeegolf –kanavalle ja tiedustelee halukkaita mukaan. Oulun kiekkoilukomistukset Antti Paloniemi ja Jan-Erik ”Jane” Kauniskangas ilmoittautuvat vapaaehtoiseksi ja näin pienen paniikin jälkeen kaikki on taas raiteillaan.

8.6.2015 – Ensimmäinen kuvauspäivä

Jarilla, Joonalla ja Pasilla on vapaapäivä töistä. Juho on ilmoittanut liittyvänsä mukaan heti iltapäivästä, kun päivätyöt antavat periksi. Jari hakee heti aamusta Joonan kyytiin. Pappa-Uutisen luota noudetaan kuomukärry ja samalla käydään kaappaamassa Pasilta Westside Discsin musta maalikori mukaan. Jarin auto on jo ammuttu täyteen, joten Pasi lähtee perässä omallaan. Suunnaksi Powergripin liike Höyhtyällä ja aamun agendana 1000-kakkukahvittelut Hirsimäen ja Parviaisen kanssa. Janne rating on pamahtanut lukemiin 1002, Juho paistattelee lukemissa 1021. Sitä on syytä juhlia! PG:n rivassa roikutaan jo puoli tuntia ennen aukioloaikaa. Pikaiset kakkukahvit ja pari puttiskabaa liikkeen pihalla Parviaisen ja Hirsin kanssa. Meillä ei ole siinä kisassa mitään jakoja. Joona laittaa kyllä urheasti hanttiin, mutta ammattimiehet ovat ammattimiehiä.

Tämän jälkeen otetaan suunnaksi Muhos ja Los Coyotes Ranch. Paikalle ehditään yhdeksitoista. Leinosen perheen tytär Ulla on meitä vastaanottamassa ja hän pyöräyttää saman tien kahvit tulille. Olemme todella otettuja vieraanvaraisuudesta. Kamat purkuun ja valoja pystyttämään. Tunnelma on leppoisa. Ehditään rauhassa kahvitella ja viritellä kamerapaikat valmiiksi. Leffatähdet saapuvat yhden jälkeen ranchille hermostuneesti hihitellen. Aivan pokerina kyllä väittävät, ettei jännitä yhtään. Pikainen puvustus, ohjeistus ja muutama harjoitusveto ilman kameraa. Nämähän ovat ihan ammattilaisia! Replat ja tuimat ilmeet on treenattu huolella. Kamera käyntiin ja action!

Päivästä muodostuu todella riemukas. Ryhmähenki on korkealla ja koko sakilla tuntuu olevan hauskaa. Jennin suorittaman kiekko-suuhun –kohtauksen kuvaamisen yhteydessä saadaan nauttia päivän parhaasta tilannekomiikasta. Jenniltä lipsahtaa kiekko vahingossa kädestä heittoliikettä imitoidessaan ja kiekko kolaa pokeripelaajien pöydästä kaikki pelimerkit lattialle. Rytinän yhteydessä joko Antti tai Jane nakkaa ilmoille kuolemattoman ”bangbang, onko sinappia” –lausahduksen, joka päätyy lopulta myös leffan trailerille. Ja vielä myöhemmin Epic DG:läisten T-paitoihin.

9.6.2015 – Toinen kuvauspäivä

Toisena päivänä keskitytään kuvaamaan pelkästään kolmea päähenkilöä, eli Hirsiä, Jenniä ja Juhoa. Kuvausryhmä on paikalla jo yhdeksän jälkeen. Aamu alkaa jälleen Ullan huolehtiman kahvikupposen kanssa ja samalla viritellään kameraa valmiiksi. Kuvaillaan muutama täytekuva pihamiljööstä ennen kuin päätähdet saapuvatkin sopivasti paikalle. Kostyymiä päälle ja kela kalkattamaan. Ei mitään ongelmaa. Kyllä nämä näyttelijöistä menisivät isommissakin ympyröissä. Parviainenkin voisi tehdä päivätöikseen vaikka stand-uppia. Sen verran levottomilla jutuilla varustettu jannu on kysymyksessä.

Pihakuvauksissa DJI Ronin –gimbaali osoittaa voimansa. Sillä pystyy tekemään aivan mahtavia kamera-ajoja kun on vain avointa maastoa missä sen häksättimen kanssa voi kulkea. Roima tuuli aiheuttaa äänien kanssa ongelmia, joten joudutaan turvautumaan kaulusmikrofoniin. Siltikään ei tuulen pöhinältä täysin vältytä, mutta eiköhän sen kanssa jälkituotannossa pärjää. Kameran edessä oleva kolmikko vaikuttaa erittäin rennolta. Ottoja ei tarvita aina yksittäiseen suoritukseen kuin muutama. Iltapäivästä homma on hienosti paketissa. Paiskataan lämpimästi kättä leffastarojen kanssa vuolaasti kiitellen. Parviainen ryntää päätä pahkaa vetämään valmennuskurssia kiekkoilujunioreille, Hirsi painelee kohti lentokenttää ja Jenni kaahaa kuskina molemmille. Me jäämme purkamaan kalustoa ja kiittelemään Los Coyotesin Ullaa uskomattomasta vieraanvaraisuudesta.

Illalla Jari purkaa molempien päivien materiaalit koneelleen. Klippejä on yhteensä reilut 600. Rapiat 400 erillistä ääniraitaa siihen päälle. Helppo nakki! Eisolemikhän! Onneksi Joona on hoitanut tunnollisesti kuvaussihteerin tehtäviä ja jokainen otto on ruutuvihkossa ylhäällä.

22.6.2015 – Epilogiin valmistautuminen

Parin viikon leikkaa-liimaa urakan jälkeen leffan perustarina on kasassa ja katsottavissa alusta loppuun. Kaipaa trimmiä ja äänet ovat vielä ihan perseellään, mutta tarina tuntuu toimivan. Pianistina toimineen Kilpijärven Villen osuudet on vaarassa jäädä leikkaushuoneen lattialle Jarin kuvausmokailun takia. Ottaa päästä, mutta ei voi mitään. Virheistä on opittava.

Jari, Joona ja Juho visioivat illalla epilogin käsikirjoitusta Pasin reuhatessa lomamatkalla Ruotsissa. Jari näyttää samalla puolivalmista leikkausta. Pojat nyökyttelevät hyväksyvästi. Epilogi sijoitetaan ajallisesti n. kahden viikon päähän leffan varsinaisista tapahtumista, jossa siis Jenni on pessyt Hirsillä ja Parviaisella lattioita ja voittanut bagtag –skabailun tarkalla minikiekkoputillaan. Ideana on, että Hattumies saapuu kaupunkiin haastamaan 001-tagin haltijaa. Muutaman repliikin pätkä, joka jätetään pieneen cliffhangeriin roikkumaan. Josko tälle joskus tehtäisiin vaikka jatko-osa! Sepäs vasta! Kässäri lähtee samana iltana Hattumiehelle ja Jennille jakoon. Hykerryttää.

24.6.2015 – Viimeinen kuvauspäivä

Työpäivä meinaa mennä ainakin Jarilla maha ruikulilla jännittäessä. Illalla on suuri kunnia tavata Hattumies ihan ensimmäistä kertaa mano e mano, in the flesh ja ilmielossa! Boom! Lounastauolla Jari kurvailee pikavisiitille Höyhtyälle Powergrippiin. Laukkasen ja kumppaneiden kanssa kurkitaan muutamia leikkauspätkiä Jarin puhelimesta. PG:läiset vaikuttavat tyytyväisiltä. Töiden jälkeen autoillaan kuvausporukka kasaan, joka koostuu siis Jarista, Joonasta ja Juhosta. Pasi on edelleen Ruotsissa heittämässä lyhtypylväillä keihästä. Myös Joona ja Juho tunnustavat jännittäneensä kovasti tulevaa iltaa. Suunnaksi otetaan jälleen Muhos ja Los Coyotes Ranch. Matkan aikana tunnelma on kuumeisen odottava ja viimeiset kymmenen kilometriä mennään täydellisessä hiljaisuudessa maailman typerin virne naamalla.

Ranchilla on vastassa isäntäväki Leinonen ja paikalle ennen meitä ehtinyt Jenni. Eskelinen on ehtinyt lipaista roolivaatetuksen päällensä, joten tuumasta toimeen. Kuvaillaan muutama paikkauspätkä pelkästään Jennin kanssa ja odotellaan Hattumiestä tonteille. Kuuden jälkeen illasta ranchin portti kolahtaa ja Hra. Vuento on laskeutunut! Miehen kintereillä kulkee Hattumiehen oma kuvausryhmä ja kamerat surraavat puolin ja toisin. Huvittava tilanne! Paiskataan koko sakin kanssa lämpimästi kättä. Aika makeaa! The Hatguy on face to face täsmälleen yhtä hieno herrasmies kuin olimme kuvitelleetkin. Myös Hattumiehen kuvausporukan Juho P ja Ripe ovat aivan loistavia jannuja. Saluuna täyttyy välittömästi lämmöstä ja huumorista. Hattumiehelle roolivaatteet niskaan ja kuvausporukka töihin. Epilogi on leikkauskestoltaan ehkä n. 30 sekuntia, joten kuvaukset ovat vajaassa kahdessa tunnissa ohi. Montaa kuvakulmaa ei tarvita. Sekä Jennistä että Antista näkee, että kameran edessä on vietetty aikaa. Ei tunnu missään. Replat tulevat suusta luontevasti ja homma on helppoa kuin katolta tippuminen! Kuvausryhmällä ehkä hieman kuumottaa, kun Hattumiehen omat kamerajannut dokumentoivat selän takana koko toimituksen.

Kuvauksien jälkeen keskitytään vaihtamaan rauhassa ajatuksia ja nauttimaan kirkastuvasta illasta. Tarinaa riittäisi vaikka aamuun. Hattumies ottaa oman ryhmänsä kanssa meiltä pienen haastattelun kelalle ja sen jälkeen puttaillaan pihalla vielä tovi. Käydään porukalla ihailemassa Hattumiehen kiertueautoa. Kyllä sellaisella kelpaa matkaa tehdä! Loppuun vielä tömäkät high-fivet ja loistava ilta on näin kääritty muistojen aarrearkkuun.

Käymme vielä kiitollisina kättelemässä ranchin isäntäväen. Harvinaisen mukavia ihmisiä! Ilman heitä ja heidän omin käsin rakentamaansa ympäristöä tästä westernleffasta olisi kyllä tullut melkoisen torso. Kotimatkalla hymistellään tilannetta. Eipä olisi vielä edellisenä talvena uskonut, että tämä kesä saadaan viettää tällaisissa puuhissa. Tämänkin tuotannon jälkeen edessä on jo sovittuna vaikka mitä huikeaa. Bang-bang, onko sinappia!

28.-29.6.2015 – Jälkituotannosta julkaisuun

Deadline uhkaa painaa editoijan niskaan. Westerni on lupailtu kesäkuun loppuun ja jälkituotantopäivät ovat loppumassa käsiin. Yksityiskohdissa, grafiikassa ja äänimaailmassa riittää askaretta. Suurin osa ääniraidoista joudutaan rakentamaan ikään kuin tyhjästä. Askeleiden äänet, tuulen suhina, ovien narinat ja muu kohina ja pöhinä pitää kaivaa mitä kummallisimmista lähteistä. Muutaman viuhahdusäänen joutuu tekemään kokonaan itse. Mikrofoni tanaan ja huitomaan. Paras saundi lähtee näköjään pölynimurin putkea vispaamalla. Samaan aikaan pihalla kukkia kastelevan naapurin ilme on aivan priceless, kun hän sattuu kurkkaamaan ikkunasta sisään juuri kun Jari huitoo silmät tapillaan alumiiniputkella tyhjää. Hullun maine on varma.

Oululaiselta Marx Cargo -bändiltä saadaan lupa käyttää heidän Stars –biisiä leffan lopputeksteissä. Loistava ralli ja sopii tunnelmaan kuin nyrkki perssseeseen. Mahtia! Ilta kääntyy jo aamuyöksi kun editointikone yskähtää viimeisen rendauksen pihalle. Jari kurkkaa pätkän vielä ajatuksella läpi. Pieni pelko hiipii takaraivoon, että löytävätkö ihmiset Jennin ja Hattumiehen epilogikohtauksen lopputekstien seasta vai ovatko niin malttamattomia, että videoikkuna klikataan kiinni heti kun ensimmäinen lopputeksti vilahtaa ruudulla. No. Ei se auta pelätä. Paketti kasaan ja PG:läisille hyväksyttäväksi.

Hirsimäki kuittaa maanantaina iltapäivästä, että tällä mennään ja julkaisu on neljän kieppeillä. Sopii mainiosti. Julkaisuhetkellä Ry:läiset ovat kuka missäkin, joten yhteyttä pidetään WhatsAppin kautta. Vuolaita kiitoksia, fist-pumppeja ja selkääntaputteluita ilmestyy viestivirtaan. Oli kova urakka. Ensimmäinen fiktiiviseksi käsikirjoitettu tuotoksemme ja se on viimein siirtynyt paperilta videon muotoon. Onhan tämä mahtava jengi ja kyllä se vaiva kannattaa nähdä! Ei malta odottaa seuraavaa tuotantoa!

Suuret kiitokset PG:läisille, Los Coyotes Ranchille, perheille sekä vanhoille ja uusille ystäville! Te olette hienoja ihmisiä. Tästä on todella hyvä jatkaa.

Alkuun

Epic Winter Disc Golf - Kuvauspäiväkirja

30.11.2014 - Ensimmäinen EWDG-videon suunnittelupalaveri

Lähtökohtana on, että talvivideo tehdään ja varmaan siinä sitten pelleillään lumen kanssa. Tai jotain. Niin ja heitetään kiekkoja. Rehellisesti sanottuna, lähtötilanne on kyllä lähes puhdas nolla. Katsellaan porukalla vähän Vimeota ja Youtubea ja haetaan inspiraatiota. Vaijerikameran käyttö voisi olla kova sana; eli siis vaijerin varaan ripustettava moottoroitu kelkka ja kelkkaan kamera. Simple! Oikein käytettynä huomattavasti kopteria parempi, kameralla uskaltaa ajaa aivan puiden ja heittäjien vierestä ilman että joko kopteri tai heittäjä silppuuntuu atomeiksi. Eikä ole myöskään kovin alhaista painorajoitusta. Mutta mistä me sellainen vaijerihässäkkä hommataan. Googletus kertoo, että halvin joka jaksaa kantaa meidän kameran painon maksaa noin 13000 €. Justjust. Työnnetäänkö kättä taskuun (pelkkää nöyhtää) vai rakennetaanko itse? No perkele, rakennetaan itse! Homma suunnittelupöydälle välittömästi. Samassa palaverissa saadaan vielä toinenkin riemukas idea joka kuuluu näin: lopputeksteissä voitaisiin tanssia ja hytkyä PSY:n Gentlemanin tahtiin. Kuvataan heti ensimmäiset hytkymiset pois alta. Nolottaa.

6.12.2014 – Vaijerikamerakelkan rakentelua

Heti aamusta Jari ja Joona suuntaavat pajalle. Aiemmin viikolla on haettu rautakaupasta vaijerikamerakelkan rakennuspalikoiksi alumiinitankoa, reikälevyä, pultteja ja muttereita. Vaijerikelkan renkaiksi varastetaan rullaluistimien 90mm pyörät, niitä tarvitaan neljä. Kahvia menee litratolkulla mittailun ja muun ähinän lomassa. Rautasahalla alumiinitanko pätkiin ja ihmettely jatkuu. Lopulta päästään jonkin sortin konsensukseen kelkan mallista ja toimintaperiaatteesta. Kaksi rullaluistimen rengasta kiinni toisiinsa ja samaan akseliin kiinni. Akseli kiinni reikälevyihin ja reikälevyt kiinni alumiinitankoon. Sama toistetaan alumiinitangon toiseen päähän, jolloin lopputulokseksi muodostuu hieman rullasuksea muistuttava kelkka. Purku takaisin osiksi ja maalataan kaikki osat mustaksi. Alumiinitankoon vielä C-grip kamerateline. Simsalabim ja kelkka on valmis. Tappioina kärsitään pari poraan sulanutta metalliterää, yksi toimintasavunsa vapauttanut porakone ja lukemattomat perkeltämiset ja saatanantamiset. Mutta loppu tulos on silti hieno. Vaijeri viritellään, kelkkaan kiinnitetään uhrattavissa oleva actionkamera ja ei kun liukumaan. Sehän toimii! Ei siinä mitään moottoria ole, mutta vaijerin laskeutumiskulmaa säätämällä kelkka liikkuu aivan itsekseen. Ällis! Painovoima! Newtonin omena!

Illalla katsotaan Itsenäisyyspäivän Linnanjuhlia, ollaan isänmaallisia ja nauretaan kun joku rämemajavan näköinen täti on käärinyt kaulaansa kokonaisen naalin.



23.12.2014 – Heavy metal

Jari askartelee joululomansa aluksi äkäisen intron videolle. Kylmää kirskuvaa metallia ja lumisadetta. Siitä on tämä pohjoisen jurottava kansa rakennettu. Kuten kuuleman mukaan rakkaat naapurimme Ruotsissa meistä sanovat: Suomi ei ole paikka vaan se on tapa pitää karvalakkia silmillä. Intro julkaistaan Youtubessa talvivideon teaserina hyvän Joulun toivotuksin. Teaseri ei kiinnosta ketään. Ei se mitn.

18.1.2015 – Toinen suunnittelupalaveri ja maastoutuminen

Reilun kuukauden aikana Google Drivessä on käynyt kuhina kun kukin on käynyt rustaamassa omia näkemyksiänsä videon kuvakäsikirjoitukseen. Idea alkaa muotoutua jo järkevähköksi. Haetaan sopivia kuvausaikoja kalentereista ja alustavasti varataan pari päivää helmikuusta sisäkuvien ottoon ja kokonainen viikonloppu ulkokuvauksiin. Hankintalistalle päätyy reilut 50 kappaletta ulkoroihuja, 8 kappaletta 400W työmaavaloja, kaksi aggregaattia, 120 metriä kunnon kiipeilyköyttä vaijerikameraa varten ja melkoinen määrä muutakin pienempää sälää. Opetellaan samalla käyttämään uutta kameraa, joka on saapunut meille vuoden vaihteen aikana. Sony A7S. Pieni laite, josta saa isoja asioita irti. Loistohankinta. Kuvauspaikka pitäisi vielä löytää. Tarvitaan sopiva maasto, josta löytyisi pieniä korkeuseroja jotta vaijerikameran viritys onnistuisi mahdollisimman helposti. Käydään maastokierroksella Oulunsalon erämaissa. Joonan auto jää neljästi kiinni, lunta on ihan järjetön määrä. Tunnelma on silti katossa. Tästä tulee vielä kova juttu. Ehkä. Jos me saatana päästään täältä hangesta koskaan irti ja elävänä takaisin kotiin. ”Juho, työnnä!”



¨
25.1.2015 – Viimeinen suunnittelupalaveri

Kuvakäsikirjoitus alkaa olla valmis. Vaijerikamerakelkkaa testataan isossa hallissa sydän kurkussa myös järjestelmäkameralla. Kelkka jaksaa kantaa järkkärin painon hienosti. Olisikin ahdistanut seistä vakuutustarkastajan edessä naama pitkänä, sylissä 107 irrallista ja kohtuullisen tärkeää kameran osaa ja sönköttää, että ”varovasti kiinnitettiin Sony sellaiseen rullasukseen, annettiin sille vauhtia ja sehän meni särki!” Ollaan pähkinöinä. Liukuva kuva on melkoisen hienoa jos vain saadaan tärinät kuriin. Tosin vaijerina käytettävä kiipeilyköysi näkyy kuvassa. Köyden poisto kuvasta jälkituotannon yhteydessä pitää vielä treenata leikkaussoftalla. Mietitään kuvausten logistiikkaa. Tarvittavia tarvikkeita on järjetön määrä. Tarvitaan kuomukärry. Se järjestyy onneksi helposti.

Kuvakäsikirjoituksen lisäksi tällä kertaa tarvitaan myös oikea käsikirjoitus. Jotain pitäisi puhua. Ettei tästäkin tule pelkkää musiikkivideota. Miten tiivistetään tämä laji muutamaan hassuun minuuttiin. Ranskalaisia viivoja paperille ja perään meille tärkeitä asioita. Yhteisöllisyys. Ystävyys. Joka miehen ja naisen laji. Tästä se lähtee.



3.2.2015 – Ensimmäinen kuvauspäivä

Töistä vapaata. Kokoonnutaan aamulla Jarin luokse. Hermostunutta hörötystä. Juodaan kahvia ja käydään läpi kuvakäsikirjoitusta. Sky High Pictures on antanut meille sliderin ja valovoimaisen linssin lainaan. Viritellään slider sängyn viereen ja aloitetaan. Kymmenen ensimmäistä liukua menee aivan vihkoon. Pokka ei pidä. Naurukusi on tulla housuun useita kertoja. Kameran edessä on vaikea olla. Sen takana taas paljon helpompaa. Homma kuitenkin etenee. Juho suostuu olemaan käsimallina kahvinkeittokohtauksessa. Laitetaan Gopro kahvinkeittimen suodatinkulhoon ja kaadetaan kahvinpuruja päälle. Kuvasta tulee hieno, mutta Goprota joudutaan pesemään sen jälkeen ainakin vartti. Sotkuista puuhaa. Kuuden tunnin uurastuksen jälkeen alkaa olla noin puolet sisäkuvista kasassa. Huomenna on pakko jatkaa. Sony on muuten aivan loistava, mutta akut eivät kestä tehokuvausta 1,5 tuntia kauempaa per akku.

Illalla tarkistellaan kuvattu materiaali ja se todetaan hyväksi. Luojan kiitos muistettiin myös laittaa kameran asetukset ylös kohtaus kohtaukselta. Aika kullanarvoinen lappu kun huomenna jatketaan. Sävyjen pitää täsmätä. Naurua on paljon. Meillä on selkeästi ollut mukavaa. Se on tosi hyvä merkki. Yleensä se välittyy myös katsojalle.



4.2.2015 – Toinen kuvauspäivä

Kokoonnutaan Joonalle. Porukka on huomattavasti vähemmän hermostunutta kuin eilen. Uusia ideoita tulee sitä mukaa kun kuvataan. Joonan kengännauhojen salamasitominen on puhdas hetken mielijohde. Päivä on tunnelmaltaan vielä hauskempi kuin eilinen. Loppupäivästä kuvataan lisää PSY:n Gentlemanin hytkymistä lopputekstejä varten. Bokserit jalassa. Ei mitään rajaa. Naurusta ei tule loppua. Me olemme idiootteja.

Illalla Jari leikkaa ensimmäisen raakaleikkauksen sisäkuvista. Toimii melko hyvin. Paljon pitää jättää pois, jotta videon pituus ei lähde käsistä. Käyttämättä jää muun muassa aamupaskalla istuminen. Juhon näyttelijäsuoritus Team Ahma -tyylisine viheltelyineen on siinä niin loistava, että aivan harmittaa pistää hylkyyn. Mutta raja on vedettävä johonkin ja tässä me vedettiin se kakkaamiseen.

6.2.2015 – Hirsimäen Janne tulee käymään

Team Powergripin Janne on Jarille päivätyön puolesta tuttu mies ja kaveri tulee pyörähtämään mutkan konttorilla. Työasioiden ohessa puhutaan tietenkin myös frisbeegolfista lajin ollessa molemmille osapuolille varsin läheinen. Hirsimäki katsoo raakaleikkauspätkän läpi ja pitää näkemästään. Illemmalla Jari ja Janne vielä soittelevat ja Janne pyytää meitä käymään mutkan Powergripin liikkeessä. Jari ja Joona hurauttavat paikalle ja tapaavat siellä vallan hienoja ihmisiä. PG tiimiläiset Parviaisen Juho, Eskelisen Jenni ja PG:n GrandMasterGeneral Pasi Laukkanen ottavat meidät Jannen lisäksi lämpimästi vastaan. Siinä seurassa on kyllä nöyrä olo. Todella kovia tekijöitä koko sakki. PG:ltä tarttuu mukaan pipot koko meidän kuvausporukalle ja kovat onnentoivotukset videoprojektiimme.



17.2.2015 – Mihin helvettiin se lumi katosi

Videohanke keskeytyy pariksi viikoksi Joonan lähtiessä laskettelulomalle lappiin ja muiden painiessa työkiireiden kanssa. Sillä aikaa noin Oulun alueen noin 70 sentin lumipeitteestä häipyy yli puolet. Lämpötila pysyttelee jatkuvasti reilusti plussan puolella ja meille iskee paniikki. Saataperke! Jarin takapihalla näkyy jo osittain nurmikko. Talvivideo on kyllä huono talvivideo ilman sitä talvea. Joona palaa reissultansa ja aloittaa Juhon kanssa armottoman rallin ympäri Oulunsaloa sopivaa ulkokuvauspaikkaa etsien. Se löytyy viimein Oulunsalon Koppanasta, joka aidosti on kyllä keskellä ei mitään. Kuvauksia häiritsevää liikennettä tulee tuskin olemaan. Ja mikä parasta: Koppanassa on vielä reilusti lunta.

Samaan aikaan Pasi metsästää sopivan syrjäisen talon pihaa, jossa voitaisiin kuvata lähtötilanne ja Dressman –kävelyosuus. Sekin löytyy suhteellisen läheltä varsinaista ulkokuvauspaikkaa. Jari hoksaa, että tähän hommaan tarvitaan vielä kamerakraana, jotta saadaan sujuvia kameranostoja ja –laskuja. Videotarvikkeesta löytyy Genustechin MiniJib -kevytkraana ja se laitetaan tilaukseen. Tässä vaiheessa ei huvita enää laskea kalustoon menneitä euroja. Tekemisen riemu on vienyt voiton rationaalisesta ajattelusta.



21.2.2015 - Kolmas kuvauspäivä

Aamu alkaa jo puoli kahdeksan aikaan kunniakierroksella kuomukärryn kanssa. Kaksi aggregaattia haetaan lainaksi vuolaiden kiitosten kera. Joonalta tempaistaan mukaan Innovan siirreltävä kilpakäyttöön soveltuva kori. Työmaavalaisimet nostellaan kyytiin ja kaupasta haetaan kaksi kassillista ulkoroihuja. Sky High Picturesilta noudetaan järeä videokuvausjalusta ja Wondlanin kameraglideri. Kamaa on kuin kovillakin työmiehillä. Kuvaamme ensin lähtötilanteen pois alta syrjäisen talon pihassa. Kamerakraana osoittautuu mahtavaksi hankinnaksi. Keli on todella kylmä, joten kameran näpräily paljain sormin saa aikuisen miehen kyyneliin. Tunnelma on silti katossa. Tai siis taivaissa, koska nyt ollaan pihalla.

Kymmenen jälkeen päästään Koppanaan. Tavaroiden purkaminen maastoon on järkyttävä urakka. Pasi kantaa molemmat aggregaatit peräkanaa noin 600 metrin matkan purkupaikalta kuvauspaikalle eikä sille tule edes hiki. Nummiston Ilkka on ihan paperia. Viritämme ensiksi kiipeilyköyden vaijerikameraa varten. Ei toimi. Reilun sadan metrin liuku on liian pitkä ja vaijerin kallistuskulma ei riitä, kameraliuku väsähtää kesken matkan. Saataperke! Lyhyemmän jännevälin viritys toimii ja pakko myöntää, kuva on testien perusteella näyttävää. Kuvauksien ohessa innostutaan heittelemään kiekkoja niin kovalla intensiteetillä, että kamerat unohdetaan hetkeksi. Nautitaan päivästä. Makkaraa maha täyteen ja taas mennään. Loistava päivä. Viimeiseksi kuvataan lopputekstejä varten PSY:n Gentleman hytkymistä vaijerikameralla. Jari päästää kameran liikkeelle ja juoksee omalle paikalleen ”tanssimaan”. Kerralla purkkiin. Naurattaa niin, että elimistö säikäyttää räät nenästä. Ja lopuksi vielä huomataan, että Pasi kantoi ne aggregaatit ihan turhaan kuvauspaikalle. Iltakuvauksia ei vain jaksa enää samalle päivälle. Kaikki ovat ihan rättiväsyneitä seitsemän tunnin uurastuksen jälkeen. Paitsi Pasi, joka kantaa ne aggregaatit myös takaisin kuomukärrylle. Tarzan, bundolo! Melkoinen härkä.



22.2.2015 – Neljäs kuvauspäivä

Sama paikka, uusi päivä. Väsyneitä miehiä. Paitsi Pasi, joka on taas tarttumassa kuomukärryssä lojuvaan aggregaattiin, mutta saadaan onneksi pidäteltyä mies aisoissa. Tänäkään iltana ei välttämättä jakseta suorittaa myös iltakuvauksia. Mutta koska Pasin voimia edelleen pakottaa, Joona antaa hänelle Innovan korin kannettavaksi, jonka Pasi nakkaa olalleen kuin tyynyliinan. Näyttää niin komealta hommalta, että päätetään kuvata sellainenkin osuus ja otos päätyy lopulta lopulliselle videolle asti. Jotenkin koko kohtauksesta tulee mieleen Jeesus kävelemässä risti olalla. Kyseinen klippi kulkeekin lopulta editoinnissa mukana nimellä ”Jeesus”.

Kuvauksien aikana Joona heittää liippasuoran noin 110 metrin avauksen aivan korin juureen. Mykistävä suoritus, johon mies tyypillisen vaatimattomana toteaa, ettei tässä vielä mitään Parviaisia olla. Jari saa karjuvan ahaa-elämyksen ja syventyy hetkeksi käsikirjoituksen pariin. Videon ensimmäinen puheosuus valmistuu äkkiä. Päivän loppupuolella haudataan vielä Joona lumeen ja käsketään työntää käsi kiekon kanssa hangen läpi pintaan. Otos on loistava. Siitä saadaan videolle hieno thumbnail. Koko päivän uurastuksen jälkeen todetaan, että iltakuvaukset pitää hoitaa täysin erikseen. Pitkän päivän jälkeen ei millään jaksa. Paitsi Pasi jaksaisi kyllä, mutta tyytyy vain yksin vetämään 40 sentin lumisohjoon tarttuneen kuomukärryn takaisin tielle ja kysyy puolihuolimattomasti, että vedänkö tämän saman tien keskustaan, ei tähän mitään autoa tarvita. Banzai! On se hurja.



28.2.2015 – Viides ja viimeinen kuvauspäivä

Kuluneen viikon aikana Jari ja Joona ovat istuneet Jarin luona editoimassa useamman illan. Video alkaa saada muotoaan ja molemmat ovat vilpittömän innostuneita. Kuvauksien aikainen leppoisa ja veljellinen tunnelma tuntuu välittyvän myös ruudulta. Hirsimäen Jannelta on pyydetty apua käsikirjoitettujen puheosuuksien englannintamisessa, mies kun puhuu täysin sujuvaa lontoota. Ihan siltä varalta, että video päätyy myös ulkomaan ihmisten katseltavaksi, niin sujuvat enkkutekstit on hyvä saada mukaan. Ja nehän saadaan. Janneen voi aina luottaa.

Iltakuvaukset aloitetaan viiden jälkeen alkuillasta. On vielä valoisaa, joten ehditään hyvin pystyttää työmaavalot, virittää aggregaatit ja muu tarvittava kalusto valmiiksi. Pidetään yllä sellaista nuotiota, että varmasti näkyy Kemiin saakka. Juho meinaa polttaa kulmakarvansa. Otetaan muutama timelapse –video illan hämärtymisestä ja käydään töihin. Noin 50 ulkoroihua pitää sytyttää ja virittää radan reunoille. Se ottaa oman aikansa. Samalla leivotaan led-valoja kiekkoihin kiinni. Jossain vaiheessa Jari sotkee kiekkonsa nuotion vieressä sulaneeseen koiranpaskaan ja ajattelematta pyyhkii ne takkinsa hihaan ja paljaaseen käteen. Koko episodi tallentuu kameralle. Loistavaa.

Tunnelma on kyllä kohdallaan. Oulunsalon korpimaasto loistaa valtavan nuotion, ulkoroihujen ja työmaavalojen loisteessa. Loppuillasta saadaan pilvetkin väistymään ja tähtitaivas aukeaa ihmeteltäväksi. Heittäminen on mahtavaa. Tämä koko laji on mahtava. Ei löydy sanoja. Kuvaukset päättyvät iltakymmeneltä. Kaikki tarvittava on paketissa. Kauhea into saada valmista.



21.3.2015 – Viimeistelyä

Kolmen viikon aikana tehdään editointia ja jälkikäsittelyä minkä päivätöiltä ehditään. Videon pituus on ylittänyt budjetoidun viitisen minuuttia, mutta aikajanalle päätynyt materiaali on niin hyvää, ettei sitä raski olla käyttämättä. Puheosuuksia varten etsiskellään Oulun seudulta äänitysstudiota, mutta päädytään lopulta hommaamaan omat voice over –kamat. Focusriten etuasteella varustettu Scarlett 2i4 ja Roden NT1 mikrofoni ovat aika päheitä siihen hommaan. Ja koska muita halukkaita mikrofonin ääreen ei oikein löydy, Jari päätyy lallattamaan puheosuudet nauhalle. Loppuun keksitään tässä vaiheessa myös oikein osuva varsinaisen videon lopettava englanninkielinen slogan. Googletellaan vielä useita kertoja ja varmistellaan, ettei sitä ole aikaisemmin missään yhteydessä käytetty. Ei näytä olevan.

Vaijerikameran kiipeilyköysi onnistutaan poistamaan kuvista kohtuullisesti. Sisäkuvauksien kahvinkeitto-osuuksien kuvamateriaaleista huomataan, että mikron kello näyttää ihan mitä sattuu. Kiitos nykyisten digitaalisten leikkausjärjestelmien, myös mikron kello saadaan pienen säätämisen jälkeen näyttämään hiukan yli aamukahdeksaa. Pilkuntarkkaa. Joku voisi käyttää sitä paljon tuhmempaakin termiä. Mutta me ei käytetä. Me olemme tolkun miehiä!



22.3.2015 - Julkaisupäivä

Päivällä Juho ja Joona tulevat Jarin luokse viimeistä leikkausta hyväksymään. Pasi on jossain kantamassa todennäköisesti ratapölkkyjä tai jotain muuta järjettömän raskasta ilmeenkään värähtämättä. Videota katsoessa tulee sellainen olo, että me päästetään täysin meille tuntemattomat ihmiset ikään kuin meidän iholle. Siis mikäli tätä kukaan Youtuben loppumattomasta videovirrasta yleensä löytää ja sen lisäksi vielä katsookin. Mutta sitä kait me lähdettiin hakemaan. Meidän henkilökohtaista näkemystämme tähän lajiin. Eihän kukaan ulkopuolinen voi samaistua jos ei laita itseään alttiiksi samaistumiselle.

Video lähtee jakoon joskus kolmen jälkeen iltapäivällä. Jari lähtee samaan aikaan ajelemaan työreissulle Jyväskylään. Matkan aikana tihkuu viestiä, että video leviää ja siitä on kovasti tykätty. Illalla kymmenen aikaan liveseurantalaskuri näyttää reilua 2000 katselukertaa. Meille se tuntuu aivan järjenvastaiselta määrältä. FrisbeegolfAddiktien Youtubeen laittama kommentti hiljentää äärelleen. Lajin yhteisöllisyys on niin käsinkosketeltavan totta. Ihmiset ovat ymmärtäneet ja samaistuneet. Tämä onnistui.

Alkuun

PERSELATASKA (2004-2009)

Perse on ihmiskehon osa, josta jalat kasvavat alaspäin, mikäli ihminen seisoo.
Lataska on ääni, joka lähtee kun läiskäistään kämmeniä vastakkain tyhjässä varastohallissa.


Osa 1 - Autoilun sietämätön vaikeus sivistysvaltiossa
Osa 2 - Yleisten saniteettitilojen sudenkuopat
Osa 3 - Voiko supermarketista selvitä hengissä
Osa 4 - Se Iines on kyllä perseestä
Osa 5 - Laita nyt se televisio jo kiinni
Osa 6 - Otteita isukin päiväkirjasta, vol I
Osa 7 - Nokia 6110 ja yli-inhimillinen kärsivällisyys
Osa 8 - Hauisnylkytin ja muutakin tarpeellista
Osa 9 - Pääministerin morsiamen kirjankannet
Osa 10 - Missä se tulevaisuus viipyy
Osa 11 - Häntäluun sijainti ja muita ihmiskehon ihmeitä
Osa 12 - Luomiskertomus ja Jyrki Katainen
Osa 13 - Asiakaspalvelua vaikka henki menisi
Osa 14 - Otteita isukin päiväkirjasta, vol II
Osa 15 - Miksi ja siksi tappelivat, kumpi voitti
Osa 16 - Burnout, univelka, välilevytyrä ja Nalle Luppakorva
Osa 17 - Energiansäästötalkoot
Osa 18 - Nyt on hyvä päivä pimahtaa
Osa 19 - Vesihiisi sihisi maitokaupassa
Osa 20 - Viisaat, auttakaa
Osa 21 - Minun pääni on päivitettävä
Osa 22 - Nalippot Aimouj
Osa 23 - Kun alkemistimunkki ruudin keksi
Osa 24 - Etukäteissuunnittelija

Osa 24 - Etukäteissuunnittelija

Jos äkkiarvaamatta sattuu kohdalle jokin harmistus, eikä ole valmiiksi tehtynä etukäteissuunnitelmaa juurikin sen harmistuksen varalle, niin saattaa henkilölle tulla akuutti aivoällistys ja kämmenselkähiki-paniikki. Esimerkki! Jos vaikka pamahtaa autosta kaukovalo kesken pimeän metsäreitin, niin fiksu etukäteissuunnittelija pitää hanskalokerossa Airamin vanhaa kunnon polkupyörädynamolamppua dynamoineen päivineen ja pontevana virittää lampun kaksipuolisella teipillä konepeltiin, johtosarja eturenkaaseen ja dynamon tietty rallattamaan hakkapeliitan kylkeen ja vot! Homma ratkennut! Ja jos polkupyöräaikoina sai Airamin palamaan jo melko kirkkaasti ihan 17 km/h vauhdilla, niin miten käy kun kelataan autolla 110 km/h lasissa! On muuten melko kirkas valo varmasti! Sillähän näkee Jyväskylästä Hämeenlinnaan sillä lampulla! Ja taas kelpaa rullata pitkin metsätietä. Kun oli tämän esimerkkitarinan sankarilla etukäteissuunnitelma kaukovalo-posahdus-harmistuksen varalle!

Toinen hyvä esimerkki on harmistus siinä tilanteessa, kun on aivan piinallisen liukasta ulkona ja silti pitäisi mennä pelonsekaisin tuntein postia hakemaan vaivaiset kuomatossuttimet™ jalassa. Niin etukäteissuunnittelijalla ei mene sormi suuhun tässäkään tilanteessa! Vaan hän on jo etukäteen rakentanut itselleen jykevän kaatumisenestolaitteen harjateräksestä, henkseleistä ja vanhoista rullaluistimista. Muotoilultaan tämä kaatumisenestolaite muistuttaa vähän saakelin ison katosta roikotettavan undulaattihäkin ja lappuhaalareiden yhdistelmää, jossa on eri liukkaat ja laakeroidut pyörät alla. Jopa kelpaisi kevyesti rullailla postilaatikolle kateellisten naapureiden tuijottaessa myrtyneinä, että tuolla se etukäteissuunnittelija taas painaa tuo undulaattihäkki vyötäisillä niin kuin tyhjää vain, vaikka on tie on liukas kuin silakka.

Vallan yleinen vaiva on myös se, että tippuu tärkeä parkkimittarikolikko hankalaan rakoseen ja sitten sitä yrittää otsa rutussa nyrhiä ja urkkia omaa järkeänsä epäillen etusormi-keskisormi -otteella sieltä hankalasta rakosesta ja välillä jopa luulee onnistuvansa, kun saa kyhnättyä nanomillin verran kolikon reunaa sormien väliin, mutta sitten se nostovaiheessa mulahtaa taas irke sormista ja humpsahtaa entistä syvemmälle sinne hamaan rakoseen ja sillä otsa rutussa ynisevällä poloisella vilistää elämä filminauhana silmien edessä, että tämänkin kaiken energian voisi käyttää mieluummin vaikka itsensä vahingoittamiseen kunnon työkaluilla, kuin tuon kirotun vastahanka-kolikon jahtaamiseen. Mutta tässäkin tilanteessa etukäteissuunnittelija vain nauraisi partaansa (tai parrattomuuttaan, jos olisi nainen) ja kaivaisi pihavarastosta sinkkiteräksestä, kuparikäämistä ja vanhan varavoimakoneen akustosta rakennetun 18 kiloisen sähkömagneetin, johon kolikko imahtaisikin itsensä alta aikayksikön, oli se kolikon vangitsema rakonen kuin hankala tahansa! Pitäisi etukäteissuunnittelijalla olla vain hirmu varovainen, ettei sohisi 18 kilon sähkömagneetillaan ihan minne sattuu. Koska naapuri tykkäisi tosi paskaa jos pihalta kuuluisi WREUUHHHH-KOLIKOLI-KLANK ja olisi naapurin upouusi Land Roveri kadulla kyljellään. Ja Land Roverin pohjapanssarissa kiinni 18 kilon sähkömagneetti ja siinä sähkömagneetissa kiinni hermostuneesti hymyilevä etukäteissuunnittelija. Että kato naapurin isäntä itse, mitäs sitä, hehhehhuh, kipakoita pakkasia pidellyt, kannattaa varmaan laittaa tämä sinun auto roikkaan.

Alkuun

Osa 23 - Kun alkemistimunkki ruudin keksi

Kun puhutaan typeristä ihmisistä, niin "ei mikään ruudinkeksijä" on takuulla yksi maailman idioottimaisimmista ilmauksista. Koska jos ihan tarkkoja ollaan, niin erittäin harvat meistä varsinaisesti ovat ruudinkeksijöitä; ruuti on kuitenkin keksitty Kiinassa jo vähän helvetin kauan sitten. Ja jos ollaan vielä tarkempia, niin itse asiassa edes ne Kiinalaiset ruudinkeksijät eivät olleet mitään ruudinkeksijöitä! Vaan ne olivat taolaisia alkemiaa harrastavia munkkeja, jotka yrittivät keksiä oikein ärmättiä nuhalääkettä ja aivan SATTUMALTA keksivät siinä ohessa ruudin.

Voin vain kuvitella, kuinka yllättyneitä nämä mainitut munkit olivat, kun askartelun lopputulos olikin muinaisen Buranan sijasta vallan toinen. Että "vautsi! Posahtipa imakasti tuo meidän potilas!" Paitsi tietenkin kiinaksi: "Wa! Liúxíng de yìngpán, shǐ wǒmen de bìngén!" Koko ruuti oli muutenkin keksittäessään vielä sangen arvaamaton kapistus ja oli kuulemma ihan tyypillistä, että sen kanssa ropeltaneet munkit ja sitä nautiskelleet koepotilaat räjähtivät tuon tuostakin pitkin Kiinan maaseutua.

Aikalaistensa edesottamuksista kirjoitti ansiokkaasti taolainen alkemistimunkki Wei Boyang:

13. huhtikuuta vuonna 142

Jätkien kanssa päätettiin luostarin aamupalaverissa, että nyt kehitellään sellainen rohto että loppuu se rykiminen. Veli Kungpaolla meinasi taas lähteä aivan räpylästä koko homma. Naama pitkänä sönkötti, että vielä parempi rohto olisi sellainen, jolla saavuttaisi ikuisen elämän. Meille muille kuitenkin riittäisi se, että se edes hieman hillitsisi ärsyttävää yskää.

Veli Schezuanin kanssa kokeiltiin aluksi sekoittaa puupionia, koiranputkea ja luostarin vintiltä löytynyttä sammalta. Päälle ripaus pippuria. Eipä auttanut yskään. Mutta koepotilaaksi valjastettu Veli Kungpao sai siitä hirmuisen ripulin! Joutui koko illan hölkkäämään rohtopajan ja ulkohuussin väliä munkkikaapu lepattaen! Schezuanin kanssa naurettiin sille selkä kaarella.

Loppuillasta tehtiin nuotio ja vetäistiin tömäkät satsit baijiu-viinaa. Veli Kungpao sammui ensimmäisenä. Piirrettiin sille komeat viikset. Ähäkutti!

17. huhtikuuta vuonna 142

Aamusta käytiin katsomassa Kiinan muuria. On sekin kyllä urakka. Kohta 800 vuotta ovat sitä muuranneet ja homma vaan jatkuu. Se on kuulemma jo 8000 kilometriä pitkä! OMG!

Iltapäivällä tehtiin luostarin pajassa guaranasta, kahvista ja keittiöön unohtuneesta chilistä seuraava testisatsi. Veli Kungpao ei tällä kertaa suostunut koemaistajaksi. Annettiin sitä naapurin maajussin kyntöhevoselle. Kyllä hirnahti! Hirn! Tuolla pihalla se kyntää nyt jo kolmatta tuntia turpa ihan vaahdossa!

Loppuillasta tehtiin nuotio ja otettiin baijiu-viinaa. Veli Kungpao yritti puhua hengille. Veli Schezuan kusi nuotioon.

18. huhtikuuta vuonna 142

Heureka! Huomattiin Schezuanin kanssa aamulla, että nuotioon kustu virtsa oli yön aikana muuttunut valkoiseksi tauhkaksi. Ja kun sitä tauhkaa sytytti uudelleen, niin se paloi maagisella violetilla liekillä holtittomasti räiskyen ja sähisten. Nyt ollaan jäljillä! Kungpao nimesi tauhkan salpietariksi. Typerä nimi, mutta piti antaa sille periksi sen ripuliepisodin jälkeen.

Älskättiin koko päivä sen salpietarin kimpussa. On muuten melko arvaamatonta ainetta. Pikkuisen kun pisti sekaan hartsia ja kalkkia, niin johan rätisi! Saatiin kahteen kertaan luostarin paja ilmiliekkeihin. Oli sen verran hurja meininki, että salpietari loppui kesken. Täytyy jatkaa huomenna.

Illalla juotiin ihan hirmuiset määrät baijiua ja kustiin koko porukalla nuotioon. Houkuteltiin kaikki naapuritkin mukaan. Aamulla meitä odottaisi jackpot! Illanpäätteeksi Veli Kungpao julisti olevansa tulen jumala juuri kun nuotio sytytti hänen kaapunsa helmat. Suuruudenhullu kaveri, mutta eri nopea juoksemaan!

19. huhtikuuta 142

Saakeli! Tämä päivä meni kyllä ihan munilleen! Aamulla käytiin kaapimassa salpietarit nuotionjäännöksistä talteen ja porhallettiin takaisin pajalle. Tällä kertaa oltiin pikkuisen varovaisempia hartsin ja kalkin kanssa. Kokeiltiin rikkiä ja hiiltä. Ei olisi kannattanut. Jumalauta että jysähti! Korvat piippaa vieläkin! Koko luostari päsähti taivaan tuuliin! Päsh!

Kungpao on ihan raivona ja vannoo kostoa. Ei kyllä tiedä itsekään, että kenelle. Mutta pontevasti kuitenkin vannoo! Schezuan lukittautui baijiupullon kanssa liiteriin. Koko muu kylä kirmasi lähimetsikköön karkuun sitä posahdusta. Naapurin maajussin kyntöhevonen näyttää olevan ainoa, joka ei ole koko hommasta moksiskaan. Tuolla se kyntää jo kolmatta päivää! On muuten melkoinen ori!

Alkuun

Osa 22 - Nalippot Aimouj

Muisti on jännä juttu. Noin kolmekymmentä vuotta sitten kävin isäni kanssa Oulun Tuiran Teboilin kahvilassa. Muistan päivän kristallinkirkkaasti. Isä osti minulle punaisen Smurffi-limpparin, jossa oli pappasmurffin kuva etiketissä ja pullon suulla valkoinen aukaisusokalla varustettu korkki. Pöydässä oli vanhalle pyykkikorille haiseva keltainen tekokukka ja ylösalaisin käännetty keraaminen tuhkakuppi, jonka pohjassa luki uppokirjaimilla NALIPPOT AIMOUJ. Kryptinen teksti kiehtoi pienen miehen mieltä suunnattomasti.

Teboililla oli muitakin asiakkaita. Mieleen on erityisesti jäänyt purutupakkia järsinyt karvainen setä, joka hämmenteli hajamielisenä kahvikuppiaan ja noin 24 sekunnin välein sylkäisi kahden ruskean etuhampaansa välistä purutupakkimälliä NALIPPOT AIMOUJ -tuhkakuppiin. Purutupakkisedällä oli sininen öljyn tahrima lippalakki, jossa oli jonkin renkaan yli hyppäävän poron tai hirven kuva ja kuvan alla luki Oy Konela Ab.

Kahvilan etuoven kupeessa oli RAY:n mustanpuhuva hedelmäpeli, jota oli pelaamassa lyyhistymäisillään oleva koukkusorminen rouvashenkilö. Siihen aikaan raha-automaateissa ei ollut vielä mitään voittosaldojärjestelmää, vaan kone sylki voitot suoraan ulos sikäli mikäli hedelmärullat vain kohdalleen osuivat. Koukkusorminen rouvashenkilö tehosti uhkapelin tuomaa jännitystä peittämällä oikeanpuoleisen rullan ryppyisellä kädellään. Keino toimi, koska myös minua hieman jännitti hänen puolestaan.

Isäni luki paikallista sanomalehti Kalevaa. Lehdessä oli iso ja pimeä kuva pakettiautosta, jonka ovet olivat selällään. Pakettiauton takana oli suuri keltainen tulipallo. Mikkelissä oli ollut jonkinlainen panttivankitilanne, joka oli päättynyt räjähdykseen. Viereisellä sivulla oli kuva kirkkaanpunaisesta henkilöautosta. Kuvan yläpuolella luki terhakkaasti: Lada Samara - ooh la laa! Teboilin miestenvessassa oli käsienpesualtaan vastaiselle seinälle ripustettu liitutaulu. Liitutaulun tarkoitus oli ilmeisesti ehkäistä wc-tiloissa tapahtuvaa seinäkirjoittelua. Tauluun oli piirretty valtava kirkkovene. Taulun yläpuolella valkoisessa kaakeliseinässä oli mustalla tussilla piirretty lakoninen vetoomus: ”Lisää liituja saatana.”

Tästä on siis noin kolmekymmentä vuotta. Ja minä muistan nämä asiat kuin eilisen päivän.

No. Viime viikolla tyttäreni pyysi minulta apua matematiikantehtäviensä kanssa. Yhdessä tehtävässä piti laskea kuution tilavuus litroina, kuution särmän ollessa 8 senttimetriä. Niin arvatkaa miten kävi?! Aivot löivät ihan tyhjää! Mikä helvetti on särmä? Ei mitn muistikuvia! Piti luntata tyttären oppikirjasta, että mikä se on se särmä! Vaikka sitä on takuuvarmasti omina opiskeluaikoina toistettu yökötykseen asti sitä mokomaakin särmää! Niin silti piti luntata! Tämä aikaisemmin mainittu Teboil-reissu tapahtui kerran elämässä melkein 30 vuotta sitten ja siitä jäi mieleen NALIPPOT AIMOUJ, sokalla varustettu limpparipullon korkki, purutupakki, ruttuinen mummu, lisää liitua saatana ja Mikkelin panttivankidraama.

Yksi reissu = monta yksityiskohtaista muistoa.
Helvetillinen jankutus särmästä ja vielä ammattiopettajan toimesta = ei mitään muistikuvaa!

Joku tässä saakeli mättää! Oma muisti on kyllä arvaamaton pelikaveri! Ei mulla muuta!

Paitsi PS: Vuosia tuon Teboilin reissun jälkeen otin isäni kanssa puheeksi NALIPPOT AIMOUJ -tekstin, joka oli jäänyt mieltäni suuresti askarruttamaan. Mikä pettymys! NALIPPOT ei kuulemma ollutkaan mikään Unkarilainen tuhkakuppitehtaan hulluakin hullumpi pääjohtaja, kuten olin sinnikkäästi pienessä mielessäni vuosikaudet kuvitellut. Jos sen tuhkakupin olisi kääntänyt oikein päin, niin pohjassa oli kuulemma ihan selkeällä suomen kielellä seisonut, että TOPPILAN JUOMIA. Toppilan juomatehtaan mainosteksti, eikä suinkaan umpihullun Unkarilaisen tuhkakuppitehtaan johtaja. Harmitti sikana!

Alkuun

Osa 21 - Minun pääni on päivitettävä

On suorastaan päivänselvä asia, että ihmisen muisti on rajallinen. Sinne mahtuu tasan kapasiteettimääränsä verran sälpettä, eikä grammaakaan enempää. Kuten tietokoneeseen, ihmiseen ei pysty laittamaan lisää tallennustilaa, ei edes isolla rahalla. Ei myöskään pienellä rahalla ja vielä vähemmän ilmasi. Tällä johdannolla haluankin osoittaa suunnattoman närkästykseni siitä, että jos kerran ihmismuistilla on rajat, niin miksi ihminen ei saa itse päättää sitä, millä tauhkalla kukin henkilökohtaisen päänsä täyttää? Millään ei pysty ihminen itse valitsemaan, että nyt tiputetaan kaikki kissaa pienemmät nisäkkäät pois aivoista ja nostetaan tilalle taito huoltaa iso lumilinko. Tämän esimerkin jälkeen kyseisen muistikorvauksen tehnyt ihminen osaisi siis mennen, tullen ja vielä palatessakin laittaa rikkimenneen lumilingon kuntoon siten, ettei se linko äkkiarvaamatta rouskahtaisi käyntiin ja syödä jälkättäisi koko huoltajansa sillä imulinkopäällä ja sitten nakkaisi sieltä lumiaukosta tiukkaan sullottuna pakettina ulos, önkkä! Mutta toisaalta tämä sama ihminen olisi aivan ymmällään esimerkiksi oravan nähdessään, että mikäs riivatun karvapipeltäjä se tuo on?

Toki sitä voi opetella asioita ja päntätä vaikka kirjasta haluamaansa tietoa, mutta jo se fakta, että siellä päässä on valmiiksi tuiki turhaa kuonaa, on tämä pänttäysopettelu haastavaa. Tyhjään tilaan on helpompi lisätä kuin valmiiksi täyteen. Tämän tietää vallan hyvin kaikki! Varsinkin ahtaajat! Olisikin huomattavasti järkevämpää, että ensin ihminen saisi itse tyhjentää muistiaan haluamistaan romppeista ja vasta sitten päntätä tärkeämpää tilalle. Mutta ei. Ei edes itkun kanssa! Täysin arpapelillä menee unohduksen polku. Vaikka pää on täynnä kompostiin joutavaa ainesta, niin sitten sitä yhtäkkiä onkin unohtanut tärkeän tuttavansa nimen, juuri sen henkilön nimen joka naama hangon keksillä harppoo parhaillaan käsi ojossa vastaan, että terveterve Jari! Niin itse on aivan että, terve.. mies.. Ja heti arvaa tuttava, että ei muista edes hänen nimeä, onpa mennyt pilalle koko Uutisen Jari. Eikä auta tuttavalle selittää, että kun juuri eilen illalla lueskelin Tieteen kuvalehdestä kuinka ne on osanneet CERNissä laitaa nöftää kiertämään aivan järjetöntä kyytiä hadronitörmäyttimessä etsiessään Higginsin bosonia (Kirottu Higgins! Meni hukkaamaan bosoninsa!), niin valitettavasti juuri tämän tuttavan nimi putosi päästä pois ja tilalle kiipesi CERN ja hadroni ja Higgins. Koska eihän se tuttava ymmärtäisi tuollaista selitystä alkuunkaan, vaan ajattelisi, että seonnuthan tuo on koko Uutinen ja hitaasti lähtisi peruuttamaan poispäin kädet rauhoittavasti levällään äkkiliikkeitä varoen. Ei ole kelpo tilanne tuollainen! Kiperään paikkaan laittaa kantajansa! Oma pää!

Voitaisiinko tätä asiaa tutkia jossain? VTT:llä? Oulun yliopistollisessa sairaalassa? Tutkikaa! Välikysymys eduskuntaan. On kansan etu kyseessä!

Seuraavat asiat ovat ainakin päässäni ihan turhaan, ja vaadin niitä poistettavaksi:

  • Hehtolitra = 100 litraa (Mitä sitten?! Kuka tarvii mokomaa hehtolitraa ikuna?! Kelle siitä on iloa? Ei kelle! Se on sata litraa!)

  • Pärstä on Aramean kielellä partsuf (Ei mitään käsitystä mistä tuokin on päähän tullut. Poistoon niin kuin olisi jo!)

  • Äetsän vaakunassa on kaksi apilaa ja meisti (Mikä on meisti ja miksi minä tiedän jonkin sanan jota en edes ymmärrä!)

  • Oulun joukkoliikennepalvelu Koskilinjojen varikko on Välivainiolla (Se tieto kyllä riittää, että missä on lähin bussipysäkki!)

  • John Lennonin ampuja oli Mark David Chapman (ihan liian monta nimeä ampujalla, sukunimi riittäisi! Kas kun en tiedä ampujan lempikirjankin nimeä!)

  • Ei kun tiedänkin, se on Sieppari ruispellossa! (!”*!##!)

  • Vuosi on aika tarkalleen 365,25 päivää pitkä (Haloo, meillä on kalenterit!)

  • Karkauspäivä pidetään juuri yllä mainitusta syystä neljän vuoden välein (Sekin on kalenterissa! Ja miksi se on karkauspäivä! Eikö sen pitäisi nimenomaan olla kiinniottopäivä!)

  • Kreikkalaisessa mytologiassa on sankari nimeltä Perseus (Jo pelkästään tuon nimen takia pitäisi unohtaa ja sassiin!)

  • Nero poltti Rooman (Huonosti poltettu, siellähän tuo Rooma on vieläkin!)

  • Schwarzeneggerin nimen oikeaoppinen kirjoitusasu (Kirottu Last Action Hero -juliste seinällä vuosina 1993-1996! Miksi et äiti puuttunut asiaan?!)

  • Piispa Henrik sai kirveestä päähän Köyliöjärven jäällä (Tuokin rikos on ratkaistu jo aikoja sitten! Lalli sen teki!)

  • Hämä-hämä-häkki -laulu (Huono biisi! Onnettomat sanoitukset! Ei pysty yhtään samaistumaan!)

  • Differentiaali- ja integraalilaskenta (Ikinä ei tarvitse maitokaupassa!)

  • Asetyylisalisyylihappo = Aspiriini (Kauhea sanahirviö! Syön muutenkin aina Buranaa!)

  • Seuraavat hokemat: Kikkelis-kokkelis, Omituinen höpöttäjä, Apuva, Upeeta-mahtavaa ja Sillon otti pattiin (Aake ja Pirkka-Pekka perhana!)

  • Pohjois-Afrikassa asuu berberikansa (Tä?! Berberi!? Eivät ole ajatelleet ihan loppuun asti tuotakaan!)

  • Berberikansa on tuonut maailmalle ruoan nimeltä kuskus (Voiko olla! Jos se on kerran berberikansa, niin paspas olisi vielä ymmärrettävissä!)

  • Kuulakärkikynän keksijä on Laszlo Biro (Tarpeettoman vaikea nimi! Vie monta nimimuistipaikkaa! Korvataan Juntusen Pekan nimellä! Anteeksi Pekka se viimeviikkoinen!)

  • Mikael Granlundin ilmaveivi (Jannu haluaa itsekin unohtaa jo sen!)

  • Suomen poliisiylijohtaja vuosina 1998-2004 oli Reijo Naulapää (Naulapää?! Poliisiylijohtaja?! Järjettömän niminen jätkä aivan järjettömällä tittelillä!)

  • Tuula Sariola ei itse kirjoittanutkaan kirjojaan (Niin mykistävän yhdentekevää, että olankohautuskin on ylireagointia!)

  • Kaalikääryleresepti vuoden 2003 Pirkkalehdestä (Ikinä en tule tekemään! Haisee ihan paistetulta paskalta koko eväs!)

  • Suprajohteiden syvällisempi merkitys (Kuulostaa niin paljon jännittävämmältä kuin mitä se on! Termipettymys! Ei liity millään lailla supersankareihin!)

  • E=mc2 (Vaikka onkin varmasti tärkeä havainto, niin sen valjastaminen hyötykäyttöön on aivan liian tao! Ylimainostettu!)

  • Absoluuttinen nollapiste on -273,15 celsiusta (Ikinä ei tule niin kylmä!)

  • Yhdestä kultagrammasta saa tehtyä kilometrin lankaa (Järkyttävän kova homma ja pitää olla ihan perkeleen kärsivällinen ja näppärä!)

    Ja tämä kaikki on vasta kalpea aavistus! Kalpea! Siitä, mitä kaikkea järjettömän turhaa on päähän vuosien aikana tarttunut. Ja kohta tietenkin joku vääräleuka ehdottaa, että pitäisi viinaksilla tai jopa kovilla suonensisäisillä huumeilla alkaa pyyhkiä muistiaan. Niin ei ole sama asia se kuin hallittu muistipoisto! On täysin eri asia! Ja kun ne huumeet ja vodkat ja mitkälie kuitenkin myös tuhoavat aivosoluja kuulemma, niin siinä kävisi ennen pitkää niin, että sitähän kulkisi kadulla marjaämpäri päässä ja foliosta taitellut tossut jalassa Oulun keskustan liikennettä ohjaamassa. Huono vaihtoehto on sekin!

    Alkuun

    Osa 20 - Viisaat, auttakaa!

    Maailmassa on ihan järkiheittomäärä hämmästyttävän viisaita ihmisiä, kun asiaa alkaa oikein toden teolla miettiä. Joku jossain hermeettisessä ydinlaboratoriossa osaa esimerkiksi halkaista atomin ihan tuosta noin vain, vasemmalla kädellä, vaikka itsellä tekee monesti tiukkaa jo pelkkä appelsiinin kuoriminen. Atomin halkaisemisesta taas en tiedä edes sitä vähää. Sehän on niin pienikin, ettei sitä paljaalla silmällä näe. Pitää olla varmasti hirveän viisas, että osaa sokkona sorhata halki jotain sellaista mitä ei silmä erota. Ja on oltava todella vakaa käsi sillä halkaisijalla myös, ettei muodostu atomia halkaistessa hallitsematonta fissiota, koska sitten kyllä paukahtaa koko ydinlaboratorio taivaan tuuliin ja halkaisijan esimies olisi naama hiilipölystä mustana aivan että mitämitä, nyt tuli Rane lopputili.

    Yksilöihmisten ylivertainen viisaus näkyy kaikkialla. Joku on keksinyt tuolin jonka päällä istut ja jota ilman yrmyttäisit lattialla tätä lukiessasi. Joku on keksinyt television, toinen taas keksinyt tehdä siitä litteämmän. On mikroaaltouunia, jääkaappia, talvirenkaita, dominokeksejä, sateenvarjoja ja sakset. Ruuvimeisseleitä, lappuhaalareita, radiokuunnelmia, tikapuita, säieteoriaa, jääkiekkoa, valokatkaisijoita, post-it-lappuja, neliväripainokoneita, tasa-arvoa, pyykkipoikia, sälekaihtimia, vaalijärjestelmiä, internet ja siellä pornot, enkä ole vielä päässyt edes alkua pidemmälle. Jotain olisi tietysti voitu jättää keksimättäkin, kuten sormet luskuun jättävä pyykinkuivausteline, yksin yössä ilman mitään näkyvää syytä hirnuva allekirjoittaneen tiskikone ja Big Brother. Mutta yhtä kaikki, kamalan viisailla ja kekseliäillä ihmisillä on tätä planeettaa siunattu.

    Kiitos näiden omien toimi- ja tiedealojensa sankareiden, pystyn nykyisin kuljettamaan esimerkiksi koko musiikkikirjastoani helposti taskussa. Ei olisi onnistunut 15 vuotta sitten. Ei mitenkään. Olisi pitänyt olla pienen puolijoukkueteltan kokoiset housut, että kaikki levyt olisivat mahtuneet taskuun. Ja ihmiset olisivat osoitelleet sormella, että tuolla se kylähullu taas hiipii levyinensä nuo jättipöksyt jalassa. Nyt ne samat levyt mahtuvat tulitikkurasian kokoiseen soittimeen. Ällistyttävä osoitus ihmiskunnan valioiden nerokkuudesta.

    Mutta vaikka kuinka sitä on juhlallisen kiitollinen kaikille viisaille ihmisille, jotka ovat näitä vempaimia, taitoja ja aatteita maailmalle syytäneet, niin silti jotenkin tuntuu, että kaikkein tärkeimmät keksittävät keksinnöt ovat vielä tyystin toteuttamatta. Missä viipyy toimiva aikakone, missä valonnopea ihmisensiirtolaite, jolla voisi siirtyä Pietarsaaresta ällistyttävän sähäkästi Ivaloon? Kenen vastuulla on lentävä auto? Vai itsekö tässä on alettava värkkäämään antigravitaatiolaitetta renuun, vajailla tiedoilla ja ilman asianmukaisia työkaluja. Niinkö? Ei kehitetä antigravitaatiota Renaultiin pelkillä holkkisarjalla ja iskuporakoneella! Pitäisi vähintään olla kohtuullisen hyvin varusteltu autotalli, ehkä myös rasvamonttu siellä. Eikä välttämättä sittenkään onnistuisi!

    Vetoankin teihin, arvon planeettamme älymystö. Jättäkää hetkeksi ne digit, mp3set, 3D:t, singulariteettiteoreemat ja muut mitkälie. Keskittykää mieluummin näihin tärkeisiin keksintöihin. Mm. sellainen sädepyssy olisi kiva, jolla hiljentäisi täysin tyhjästä hurjistuneen avopuolison. Mutta sen pyssyn pitää olla uhrilleen turvallinen tietysti. Toimintaperiaate samaan tyyliin kuin television mute-nappi. Niin sellainen! Keksikää! Kaveri tarvitsisi sellaisen asap!

    Alkuun

    Osa 19 - Vesihiisi sihisi maitokaupassa

    Jotkut ihmiset eivät taivu normeihin, eivät sitten millään. Kun esimerkiksi on olemassa kullakin eläjällä se oma tila, siis ihan fyysinen tila, jota ei pitäisi kenkään mennä normiolosuhteissa rikkomaan. Hyvä esimerkki on jonottaminen. Kun nyt jonotetaan johonkin, esimerkiksi Kuopioon, niin peräkkäisistä Kuopioon pyrkivistä ihmisistä muodostuu täten se jono. Kaikki normeja kunnioittavat jonoihmiset jättävät pienen tyhjän välin siihen edelläkutvottajan selkämykseen. Se pieni tyhjä väli osoittaa sen, että takanakutvottaja kunnioittaa sen edelläkutvottajan omaa tilaa. Sitä tyhjänvälinjättämisnormia ei ole kirjattu Suomen Lakiin, koska sen asianhan pitäisi olla ihan päivänselvä kaikille. Vaan ei ole! Kun on myös niitä jotka eivät noudata sitä normia, vaan päinvastoin likistelevät iholla kuin iili! Pyrkivät ihan riivatussa peräjuntassa sinne Kuopioon! Silloin kyllä rauhallisellakin normijonottajalla tekisi mieli sanoa valittuja sanoja niille liepeessäroikkujille. Että perkele! Tukkapölly! Tupenrapinat! Tuuppaa vielä kerran, niin hakkelusta sinusta teen!

    Hyvin lähellä edellä mainittua norminvastaista toimintaa on se, kun yrität keskustella jonkun kanssa sivistyneesti, niin se vastapuolikeskustelija tellää sen naamansa ihan lipo kiinni siihen teidän omaan henkilökohtaiseen naamaanne. Niin lähelle tulee, että silmävalkuaiset lähes hierovat teillä vastakkain. Joskus tämä vastapuoli oikein on ennalta kruunannut koko tämän tulevan naamalikikeskustelun syömällä lounaaksi valkosipulia ja lokinpaskaa. Sitten se hönkii sitä kuolemaa kasvoillenne niin, että teillä on tulla yrjöt niille sijoilleen. Silloin kyllä vituttaa ihmistä ihan sanoinkuvaamattomasti, (…!) Sellaisen ihmisen kanssa sivistynyt keskustelu on täysin mahdotonta. Koska kaikki energia menee itsensä hillitsemiseen, ettei vain ota ja kurista siltä paskiaiselta henkeä pois. Mahtavatko nuo naamalle pyrkivät vastakeskustelijat edes arvata kuinka lähellä monesti niillä on se nirrin lähtö? Eivät mahda arvata! Vaikka kannattaisi kyllä mahtaa, koska jos se naamapyrkiminen ei lopu, kuolo saattaa pian korjata. Ja sitten hakataan hautakiveen, että tässä lepää Reima, Reima tuli ihan liian lähelle.

    Sekään ei mahdu terveellä ihmisellä järkeen, että joillakin on ihan pakottava tarve säikytellä toisia. Vaikka loikkaamalla nurkan takaa yllättäen hattivattinaamari päässä, BUGABUGA! Ja kun se säikytettävä sitten kirkuu, häpäisee kalsarinsa, juoksee paniikissa seinään ja vaipuu silmät nurjana lattialle, niin se säikyttäjä vielä nauraa päälle kohtalokasta elokuvahohotusnaurua, hohhohhoh-haa! Ei ole sellaisella ihmisellä ruuvit momentissa ollenkaan. Vaan sellainen ihminen on kliinisesti hullu. Johonkin suljettuun laitokseen voitaisiin kerätä nämä himosäikyttelijät. Laittaa valot pois ja keskusradiosta soimaan jotain todella kohtalokasta, Maija Vilkkumaata vaikka. Saisivat siellä hiippailla käytävillä ja lymyillä pimeässä pelotellen toisensa hengiltä: "Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lau-BUGABUGA! IIK!" Me tavalliset, pakottavalta säikyttelytarpeelta säästyneet, voisimme sitten vain vihellellä ja kulkea huolista vapaana. Enää ei tarvitsisi olla jatkuvasti sydän syrjällään jokaisen lähestyvän nurkan kohdalla. Että näinköhän tuonkin kulman takana lymyää jokin järkensä menettänyt kusipää. Naamariinsa viekkaana tirskuen ja vartalo viritettynä säikytysloikkaan.

    Sitten on olemassa sellaisiakin, jotka kailottavat aina. Ihan aina. Huutavat ja kääkättävät paikasta riippumatta. Kun niiden päästä puuttuu se sopivan äänenkäytön normi. Ja lähes poikkeuksetta näille määkijöille on annettu niin vittumainen puheäänikin, että ikenissä sirisee kun sitä joutuu normaali kuuntelemaan. Monesti nämä määkijät kulkevat vielä pareittain, ikään kuin varmistaen, että jokaisella heidän tielleen osuvalla menee takuuvarmasti hermot. Ulos mahtuisi kyllä ääntä vaikka kuinka, siellä kelpaisi huutaa aivan peräsuoli suorana. Mutta sehän ei näille mulkuille passaa. Koska tuho ei olisi tarpeeksi laaja. Pihalla näihin ei siis useinkaan törmää. Mutta menepä esimerkiksi mihin tahansa rappukäytävään ja odota hetki. Niin eikö perkele pian rymähdä paikalle kamalan kaakatusmetelin kanssa ainakin kaksi rappukäytävähuutajaa. Toki joskus yksikin riittää, koska huutamisasialleen tosissaan vihkiytynyt repii kyllä sen metelin vaikka ihan itsensä kanssa. Mutta yleensä niitä huutajia on ainakin kaksi. Rappukäytävissähän tunnetusti kaikuu ihan pirusti, joten nämä mäkättäjät joutuvat huutamaan kilpaa, paitsi toistensa kanssa, myös sen rappukäytäväkaiun kanssa. ÄLÄMÖLÖÄLÄMÖLÖ! Meteli yltyy ja yltyy, kimpoilee seinistä, sanat sekoittuvat toisiinsa, rappaus irtoilee. Lopulta se maailmanlopun kiekuminen saavuttaa aivan infernaaliset mittasuhteet. Samaan aikaan rapussa sijaitsevissa asunnoissa piiloudutaan sänkyjen alle ja siivouskomeroihin, survotaan kourallinen topz-puikkoja korviin ja mietitään, että mikä helvetti meihin on iskenyt. Nytkö se tuli se harmageddon? Turhaan vein loton! Voi perse!

    Noissa edellä mainituissa on jo kestettävää jos on normaalimies tai -nais. Mutta siinä oli vasta jäävuoren huippu. Hirveän monelle on suotu monenlaista lepakkoa tapuliin. Eikä sen vian tarvitse olla edes iso, silloin kun se on päässä. Kaikista ei edes näe päällepäin, että tuo ei kyllä ole täysipäinen. Koska joku saattaa olla muuten ihan tavallinen, kunnioittaa toisen henkilökohtaista omaa tilaa, ei käy liian liki vastakeskustelijan naamaa, ei lymyile säikyttelymielessä nurkkain takana eikä tule kiljumaan toisten rappukäytäviin. Mutta saattaa silti olla sellainen, joka aina kätellessä puristaa 223 kbar:in voimalla niin, että toisella irtoilee kynnet sormista ja kämmenluut nuljuaa irtipoikki. Ikinä ei voi etukäteen tietää. Optimistisena arvioisin kuitenkin, että valtaosa sinnittelee niin kuin sanattomasti olemme lajitovereiden kesken yhteisesti sopineet. Koska moni meistä saattaa toki irvistellä ja sähistä hampaat irvessä tulikuumassa saunassa, mutta onneksi aniharva tekee sen saman ykskaks varoittamatta maitokaupan kassalla. Että hei kaupantäti, arvaappa mitä, tsffsssshhsss!

    Alkuun

    Osa 18 - Nyt on hyvä päivä pimahtaa

    Joinakin päivinä tekisi kovasti mieli alkaa hulluksi. Siis ihan seinähulluksi. Sellaiseksi, joka vetää iltaisin foliohatun päähän, menee koputtamaan naapureiden ikkunoita ja kyselee heiltä Jeesuksen puhelinnumeroa. Samalla voisi pyytää heiltä leivänpaahdinta lainaan, koska aamulla on tarkoitus lentää takaisin emoalukselle. Jotenkin tuntuu siltä, että hulluna sitä ei huolehtisi turhanpäiväisiä. Maksamattomat laskut eivät juuri mieltä painaisi. Niistä voisi sen sijaan taitella hienoja lennokeita, tussata sinisellä tussilla kylkeen ”Allah ei tykkää rusinoista” ja heittää huolensa kuudennen kerroksen parvekkeelta tuulen vietäväksi.

    On olemassa hyviä ja huonoja päiviä. On myös olemassa hyviä ja huonoja päiviä tulla hulluksi. Hyvä päivä tulla hulluksi on juuri se huono päivä. Kun sitä esimerkiksi herää siihen, että herätyskelloa silmät kiinni sängystä hamutessaan työntää sormet epähuomiossa vierustoverin sieraimiin. Eräs vanha ystäväni oli joskus tehnyt niin. Oli kuulemma viittä vaille, ettei sitä tulkittu tapon yritykseksi. Huonon päivän tunnistaa siis siitä, että se lähtee menemään perseelleen ennen kuin se on kunnolla ehtinyt edes alkaa. Niistä pienistä vinkeistä sen tietää. Tänään ei hyvä heilu. Kun vaikka levität ihan pokkana hammastahnaa partahöylän kärkeen ja valmistaudut sillä pesemään purukaluston kerrankin niin kunnolla, ettet toimituksen jälkeen löydä edes ikeniäsi. Tai istahdat aamupaskalle samalla kun luet shampoopullon takaetikettiä ja ihan murto-osasekunnin liian myöhään huomaat, että olisi kannattanut ensin laskea housut. Se on huono päivä. Ja sellaisena päivänä sitä on hyvä alkaa hulluksi.

    Ajatelkaa. Jokainen hetki olisi uusi seikkailu. Jokainen vastaantulija olisi uusi paras ystäväsi. Ei haittaisi yhtään vaikka olisi kakka housussa. Kaikista arkielämän ahdistavista tilanteista selviäisi kuin itsestään. Ei tarvitsisi arpoa vaatekaapilla mitä laittaisi töihin päälle. Voisi kääriä itsensä vessapaperiin ja viettää päivän muumiona. Ja jos olo tuntuisi oikein perinpohjaisen hullulta, voisi mennä alasti. Hatuksi voisi ehkä ottaa lampunvarjostimen ja kännykän sijaan sitä voisi kantaa mukana purkillista tonnikalaa. Niine hyvineen voisi aloittaa tyytyväisenä työmatkan. Voin nimittäin vakuuttaa, että se automaalaamossa meikattu ja paklattu ämmä, joka sinulle on iät ja ajat lässyttänyt bussipysäkillä säästä, pitäisi sillä kertaa visusti sen turpansa kiinni. Tuskin tulisi enää bussissakaan viereen istumaan. Varsinkin jos pitäisit sitä tonnikalapurkkia korvallasi ja huutaisit, että ”HALLOO, OLIKO VAKUUTUSYHTIÖSSÄ, NAAPURIN LEIVÄNPAAHDIN MENI RIKKI KUN YRITIN SIIRTYÄ SILLÄ POIMUNOPEUTEEN! SPOCK LÄHETTI TERVEISIÄ!”

    Töihin tultaessa ei hullulla tulisi mieleenkään leimata kellokorttia. Sen sijaan hullu voisi nostaa hattuna toimivaa lampunvarjostinta ja toivottaa leimauskoneelle reippaasti, että ”Ampuhaukantielle, kiitos!” Tämän jälkeen olisi poikaa käydä kertomassa itse kullekin työtoverille hieman Jehovasta. Kun pitkän ja antaumuksellisen jahventodistamissaarnasi jälkeen esimiehesi tulisi kysymään sinulta tiukan asiallisesti syytä omituiseen käytökseesi, voisit vastata hänelle oikein kimakalla kainalopierulla. Lounaaksi olisi ehdottomasti paikallaan nauttia läjä CD-romppuja, korjauslakkaa sekä yläkerran neuvotteluhuoneen ruukkukasvit. Loppupäivä olisikin sitten hyvä keskittyä näpräämään tonnikalapurkkia akkulaturin nokkaan.

    Mutta. Eipä taida olla suomalaisella pokkaa siihen. Alkaa suit sait seinähulluksi. Liian tavallinen haluaa olla, elämänsä jokaisena päivänä, myös ensi viikon torstaina. Ei halua suomalainen mennä maitokauppaan porkkanat korvissa. Ei. Se pitää vain visusti suunsa kiinni hississä, koska se on yhteisesti ja sanattomasti jokaisen päästänsä terveen suomalaisen kesken sovittu. Täydessä ruuhkabussissakin se mieluummin seisoo vaikka henkensä uhalla keskikäytävällä, kuin istahtaa ventovieraan viereen tyhjälle penkille. Eikä se ventovieraan viereinen penkki yleensä edes ole tyhjä, vaan siinä on ventovieraan reppu, ostokset tahi käsilaukku. Ettei vain kukaan telläytyisi viereen. Koska sehän olisi painajainen. Sosiaalinen tilanne ennalta tuntemattoman ihmisen kanssa. Siitäkin huolimatta, että jos ne vierekkäin istuvat olisivat samaa sukupuolta, ne luultavasti ajattelisivat ihan samoja aiheita. Miehet pillua ja naiset kuuttasataa miljardia eri asiaa ilman minkäänlaista yhteyttä toisiinsa. Koska miehet ovat vähän helvetin yksinkertaisia ja naiset, no, ne ovat kivoja.

    Alkuun

    Osa 17 - Energiansäästötalkoot

    Nythän on niin, että maakuntakirjaston kirjahyllyä aneemisena täyttävästä kirjastontätistä bussipysäkillä satunnaisille Kaukovainiolaisille ohikulkijoille huutavaan karvalakkipäämielilahoon, ovat oikein porukalla alkaneet päivitellä kuinka se on energia nykyisellään kallista kuin platinaiset uima-altaat, jotka on täytetty 500 euron seteleillä. Kallista on saatana. Niin ne tuumaavat kuin yhdestä suusta, mikä olisi muuten äkkiseltään ihan vitun vaikeaa, miksipä jokaiselle ihmiselle onkin ihmissuunnittelutoimistossa piirretty autocadilla oma suu, joka pienenä pestiin saippualla, mikäli erehtyi suullaan luettelemaan pontevasti sukupuolielimiä hän. Allekirjoittaneeltakin on pesty, koska meni suutuspäissään mökinpihalla manaamaan ja kutsumaan Sielunvihollista paikalle kun joku oli horinut karkkipussista viimeisen vaahtosienen. Aikuisena sitä muuten saa luetella sukupuolielimiä ja kutsua Saatanaa saapuvaksi vaikka kuinka. Ei tule kukaan saippuan kanssa, että suu auki senkin noitumakatalogi ja anatomian vaihtoehtosanakirja. Ei tule vaikka pitäisi ehdottomasti tulla. Niin perkeleen räävittömiä ovat monet aikuiset.

    Polttoaine maksaa aivan tolkuttomia. Harva se päivä näkee huoltoasemalla itkeytyneitä ihmisenkaltaisia, jotka selkä vääränä kannattelevat polttoaineletkua päänsä yläpuolella ja hetkuttavat sitä niin, että varmasti viimeinenkin pisara sitäpä menovettä on valunut tankkiin. Sitten ne lyötynä raahustavat maksuautomaatille, painavat nappulaa, odottavat kun automaatti räksyttää, ottavat sen kuitin, vertaavat euromäärää litramäärään ja pyörtyä jynksähtävät niille sijoilleen. Kaput sanoi autontankkaajan mieli. Siinä makaa poloinen. Miettii tajuttomassa päässään, että huomenna mennään pyörällä Haapalehdosta Kemijärvelle katsomaan virrenveisuuta, auto saa jäädä pihaan. Monarkki toimii kuljetusvälineenä, auto ei yhtään. Jos sillä autolla vielä joskus ajetaan, niin se ajetaan eduskuntatalon rappusia ylös, ohi ylen hämmentyneiden naulakkovahtien suoraan suureen istuntosaliin. Ikkuna auki, nyrkki ulos, sen puinti ja alkukantainen kysymyshuuto perään: ”KENEN PERSEESEEN TÄMÄ VOLVO PARKKEERATAAN SAATANA?”

    Sähkön hintaa uhkaavat taas myös nostaa. Vaikka juuri piti kahteen miljoonaan perheeseen hankkia energiasyöppö digilaatikko, että näkisi Salattuja Elämiänsä se perhe, vaikka yhtä hyvin voisi katsoa illat peiliin, että ei mekään olla ihan normaaleita. Joskaan ei ole naapurin Arskakaan, kun se lähtee jo aamuviideltä lenkille vaikka sataisi makkaroita ja sinappia taivaalta. Normaali jäisi silloin suu auki aamiaiselle. Mutta Arska vain porskuttaisi nakit olkapäillä ja sinappia pipossa. Ja mitä vitun salattua niissä elämissä edes on, kun jokaiseen kotiin, mikä on digitaaliseen pikseli-ihanuuteen siirtynyt, sitä niin sanottua salattua elämää lähetetään joka arki-ilta. Viikonloppuisin tulee vielä uusinnat, ettei varmasti jäänyt yksikään salaisuus näkemättä. Jos vaikka paskalla piti istuman Tanelin juuri silloin, kun Taalasmaan Seppo muilutti tiistaina salakavalasti viiksiä. Ja kumpi niistä saatanan sänkiposkipitkätukista on Aaro ja kumpi Eero? Ne jätkät näyttävät ihan samalta. Jos kadulla kävelisivät vierekkäin vastaan ja vaikka nimilaput olisi niillä rintapielissä, niin silti pitäisi jäljestäpäin miettiä, että huijatakko yrittivät vaihtamalla ruojat nimilappujaan. Vai olivatko niin rehtejä, etteivät silmälumetta yhtään yrittäneet kera pajunköyden syöttää. Erottaa ei pysty millään niitä toisistaan, niin samoja jätkiä ovat saatanat.

    Energia maksaa siis ihan puoliälyttömästi. Ja me holvataan sitä kuin mieltä vailla. Ajetaan autolla kolmensadan metrin matka kauppaan ostamaan yksi kahden desin purkki kermaa, koska vaimo laittaa kermaperunoita. Perunoita olisi, kermaa vähänlaisesti. Me rakennetaan omakotitaloja, joissa on 200 neliötä pinta-alaa ja kuutioita en pysty nyt äkkiseltään edes laskemaan, vaikka niitä on muuten tarkalleen 200 neliötä kertaa sisäkorkeus. Mutta minä en, ketunkainalopieru soikoon, millään voi tietää, minkä korkuisessa huushollissa se herra, rouva tai neiti suvaitsee siellä itseänsä asuttaa. Laske perkele itse, kaava löytyy kaksi riviä ylempää. Ja oli se kieli suupielestä ulkona, hieman tyyperryhtyneen näköisenä laskemasi kuutiomäärä mikä tahansa, niin jokainen niistä pitää lämmittää. Myös talvisin kun ulkona on siperia ja kuusi metriä lunta ynnä jäätä. Lämmittää pitää kuutiot, ettei tarvitse elää sisätiloissakin nokka hyyssä ja silmäripset kuurassa kuin naamalleen kapsahtanut umpihankisohlaaja. Niitä kahtasataa neliötä niiden kuutioiden alapinnassa ei sinänsä tarvitse lämmittää, mutta jonkun juuttaan ne on imuroitava. Luultavasti puolisosi, koska itse vain lueskelet täällä perselataskoja vaikka imuroida ehkä pitäisi. Ja imuroimiseen menee taas sitä sähköä. Loputon kierre on energiaralli.

    Loppujen lopuksi kaikista pahinta energiantuhlausta on ihmisen oman sisäisen voimavaran käyttäminen johonkin ihan mitättömään nysvertämiseen. Meillä töissä on esimerkiksi sellainen Keijo (ääni muutettu, ja hän seisoo tässä kirjoituksessa niin, että varjo lankeaa naamansa ylitse, ettette Keijoa tuntisi vaikka veljenne olisi mokomakin Keijo) joka kaivaa uskomattomalla tahdonvoimalla nenäänsä. Se louhii sitä niin käsittämättömällä intensiteetillä, että sääliksi käy sitä sen tuulenhalkojaa. Kuin se kaivaisi sieltä kolikkoa, joka pitäisi kiireesti hedelmäpottiin tunkea, koska jäi mahtavat lukkopaikat siihen. Kaksi melonia olisi jo. Äkkiä se kolikko nenästä saatana! Muuten joku vielä tulee kolikon kanssa, jonka ympärillä ei ole yhtään nenää ja korjaa potin. Ja sitten vituttaa Keijoa seistä siinä sormi syvällä ontelossa, kun se mulkku kauhoo rahoja laarista taskuunsa ja viheltää.

    Ihme hosumista on ihmisten elo ja meininki. Puhutaan kyllä, että pitäisi säästää ja olla kohkaamatta sähkövehkeiden kanssa ja enemmän pitää takassa liekkiä, jotta kämppä lämpenisi ilman vesikiertopattereita. Samaan aikaan tuhlataan itsestä kilowatteja jonninjoutavaan läyhkeeseen. Esimerkiksi raapsuttamaan kynnellä pöydästä tuntematonta kökköä. Tai naputtamaan kynän kärjellä paperia samalla kun tuijottaa kaukaisuuteen ja miettii olisiko tänään hyvä päivä lankata kengät. Hä?! Aina on hyvä päivä lankata kengät! Ja parhaillaankin, oli yö, päivä tai keskiviikko kun tätä luet, niin jossain varmasti tapellaan vielä syntymättömän lapsen nimestä. Ihan turhaa tappelua ja energiahaaskia minusta. Pekkapas! Ainopas! Mikkopas! Soiselipas! Uparapas! Perseestä on mokoma vääntö nimestä ja ajanhaaskaus siihen. Liikaa on vaihtoehtoja kalenterissa, joten siksi tappelevat. Voitaisiin asettaa laki, että jokainen lapsi nimetään siten, että pappi tulee kylään, juo kahvit, sitten se lyö nyrkillä näppäimistöön ja nimi on siinä. Että Kmnbvfre! Lenkkareiden paikka ei ole tuossa!

    Alkuun

    Osa 16 - Burnout, univelka, välilevytyrä ja Nalle Luppakorva

    Herra Uutinen oli eräänä iltana sateessa lenkillä. Kuuntelin samalla mp3sia massiivisesta digiwalkmanistani ja juoksin ainakin satasta. Selkääni teipattu 11kg:n kaasupullo hidasti hieman vauhtia, varsinkin kun olin vähän väliä kompastua mukana riehkasevan hitsipillin johtoihin. Sitten yön pikkutunneilla katsoin Aidosti outoa -elokuvan, jonka jälkeen kuvittelin itseni hattaraksi ja nukahdin onnellisena REM -uneen.

    Aamulla heräsin täristen. Nukuin yöni huonosti. Selkääni teipattu 11kg:n kaasupullo saattoi olla osasyynä asiaan. Varsinkin kun mukana nukkuneen hitsauspillin johdot yrittivät kuristaa minut erittäin kuoliaaksi. Keittelin kahvia ja kävin katsomassa tyttäreni onnellista REM-unta. Kuvittelin itseni jälleen hattaraksi, jonka tikku on tatuoitu tyvestä aina hattaran ensimmäisiin kiteisiin saakka. Lähdin onnellisena töihin.

    Matka töihin oli sateinen ja apea. Selkääni teipattu 11kg:n kaasupullo saattoi olla osasyynä asiaan. Varsinkin kun kanssamatkustajana ilveillyt hitsauspillin letku olisi halunnut mennä Tuiraan Kempeleen sijasta. Se myös vaati radiokanavan vaihtamista Ylexistä Novaan. Nyt menit liian pitkälle, perkele, tuumailin ja revin kaasupullon selästäni. Täällä ei Kimmo Vehviläistä kuunnella. Ajoin Kempeleen postiin. Se oli kuin ihmeen kaupalla auki ennen seitsemää aamulla. Pakkasin 11kg:n kaasupullon lahjapaperiin, jossa oli hevosten ja tulppaanien kuvia. Paperin päälle panin koristenauhaksi hitsauspillin letkun. Se vikuroi vastaan kuin pyhton. Pari tarkkaa ja tanakkaa judoiskua sai sen kuitenkin lamaantumaan syvään REM-uneen. Osoitetarraan kirjoitin Karl Fazer, Fazerin leipomot.

    Lahjapaperiin teipatun 11kg:n kaasupullon mukaan laitoin kirjeen Herra Fazerille. Kirjeeseen kirjoitin näin:

    Parahin Karl,

    Osaat tehdä kelpo suklaata. Pähkinöillä ja ilman. Reseptisi on tarkka ja tasalaatuinen. Syön suklaatasi monesti Black Horsen kalsarit jalassa ja lausun samalla Aappo K. Meinerin runoja ääneen. Suklaa antaa runolle kivan sivuäänen, nyanssin.

    Mutta. Olet mainoksissasi luvannut tapahtuvan hyvää niille, jotka sanovat Fazer. Sanokaa Fazer, kun haluatte hyvää. Niin sinä mainostat. Minulla on vettä kellarissa. Huusin vaikka kuinka kauan Fazeria, eikä vesi suostunut poistumaan. Minulla on huono selkä. Kokeilin samaa mantraa ja oloni vain huononi. Jouduin ottamaan kuusi Panacodia ja kuravettä päälle. Nyt oloni on mainio ja ajatukseni kirkas. Kysyin Kirkalta ja Kari Grandilta mielipidettä asiaan liittyen. He seisovat tässä vieressäni. He ovat samaa mieltä, että nyt olisi jokin kompensaatio paikallaan näistä meikäläisen kärsimyksistä johtuen.

    Olisiko siis mahdollista, että lähettäisit minulle vaikka kinkkuvoileivän juustolla ja kurkulla. Leiväksi Vaasan revittyä tai jotain muuta oikeaa leipää, ei niitä Fazerin paskapullia. Samalla haluaisin mielelläni Robert Pauligin numeron. Minulla on hänellekin asiaa.

    Ystävällisin terveisin,
    Herra Uutinen

    Ps. Liitteenä 11kg:n kaasupullo. Varo sitä hitsauspilliä. Äityy joskus väkivaltaiseksi. Sokeripalalla rauhoittuu nopeasti. Mukavia grillaushetkiä and.

    Maksoin postimiehelle postipuntarin ilmoittaman summan. Kaupan päälle sain Chupachups tikkarin. Imeskellessäni sitä tunsin oloni keventyneeksi. Jätin auton parkkiin Kempeleen postin pihaan ja kävelin Juorkunan kyläkaupan kautta töihin. Työpaikan pihassa minua jo odoteltiin. Kaikki työkaverini olivat siellä alusvaatteisillaan. He huusivat nimeäni rytmikkäästi. Myös viereisen paloaseman miehet olivat tulleet paikalle. He heittelivät kypäriään ilmaan ja huusivat huraata. Yksi heistä kiipesi paloauton katolle ja karjui sotilasarvoani ja rummutti rintaansa. Korpraali! Niin se huusi. Olin otettu tästä vastaanottokomiteasta. Yritin kätellä koko joukkion läpi ja kiittää heitä henkilökohtaisesti tästä kaikesta. Yrityksemme metallipajan päällikkökin oli joukkiossa mukana. Hän oli äärimmäisen iloinen. Hän huusi onnensa kukkuloilla kirosanoja niin, että sylki lensi hyperbolisessa kaaressa. Hän kysyi minulta ystävällisesti, että mihin olen laittanut metallipajan hitsausvälineet kaasupulloineen. Kerroin lähettäneeni ne Karl Fazerille. Metallipajan päällikkö oli riemuissaan. Hän kirkui kolmen minuutin aarian heiluttaen päänsä yläpuolella räikkää ja Fiskarsin kirvestä. Samalla hän rätki minua hellyydenpuuskassaan hitsauskypärällä pitkin kehoa.

    Metallipajan päällikön rakkaudensyleilystä minut kiskoi irti tuntematon mies. Hän kertoi olevansa ensihoitaja Matti La Ori. Matti kertoi minun kärsivän burnoutista johtuvasta hallusinaatiosta. Ihmettelinkin miksi siellä Kempeleen Postissa Kirkalla oli jalassaan kymmenen litran ämpäri. Matti La Ori talutti minut ystävällisesti valkoiseen autoon ja toi minut Oysiin. Minulla on nyt täällä oma huone. Nautin olostani täysin siemauksin. Olen nukkunut kolmen vuorokauden aikana jo yhteensä 23 minuuttia rentouttavaa REM-unta. Eilen sain tänne huoneeseeni radion. Sitä olen iltaisin sitten katsellut. Sairaanhoitaja oli kuulemma myös tarjonnut minulle matkapuhelinta, jotta olisin voinut soittaa omaisilleni olevani ok ja oolrait. Jostain syystä olin kuitenkin saanut itkuhuutokohtauksen ja olin käärinyt itseni ikkunaverhoihin kapaloksi ja vaatinut kolmea viisasta itämaan tietäjää paikalle. Nyt ovessani on iso lappu jossa lukee fontilla Arial, koko 248 px, että viestintäelektroniikan tuonti tähän huoneeseen ehdottomasti kielletty. Siihen alle piirsin peräsuolessani sairaalaan salakuljettamallani BIC -mustekynällä Nalle Luppakorvan.

    Alkuun

    Osa 15 - Miksi ja siksi tappelivat, kumpi voitti.

    Miksi parturi säksättää niillä saksillaan koko ajan? Säksättää vaikka terien välissä ei ole hiuksen hiusta. Terät louskuttavat korvan juuressa ja saavat asiakkaan ahdistumaan. Räps, säks-säks-säks, räps, säks-säks-säks. Samalla se parturi yleensä kertoo kesälomasuunnitelmista, kynsivallintulehduksesta tai hourii jostain eläkevakuutuksesta eikä keskity yhtään siihen leikkaustoimitukseen. Kohta lähtee varppina 2/3 osaa korvasta, ajattelee asiakas ja pelonsekaisin tuntein yrittää lukea Seuraa tai Apua. Sanaakaan se ei jälkeenpäin muista lukemastaan. Tuijottaa silmä kädessä kotona peiliin ja kiittää luojaa, kun vastaanottimet roikkuvat edelleen ehjinä päässä. Hiukset saattavat olla kuin Demis Roussosin perse. Silti asiakas on tyytyväinen kun parturi antoi armon ja säästi korvat eikä leikannut hän niitä yhtään vähemmäksi.

    Miksi harmin määrä on aina vakio? Vakio kuin Pythagoraan lause. Jos jossain keljussa helpottaa niin uutta tulee aina tilalle. Harmia on mahdotonta huiputtaa. Se löytää kohteensa vaikka se yrittäisi sängyssä piileksiä. Se laittaa esimerkiksi ristiselän seitsemännen nivelen kutiamaan. Ja voi veetana juuri siitä kohti on vaikea raapia, ellei sängyssä makaaja satu olemaan voimistelija tai muu notkea limbo. Yläkautta siihen ei yllä. Ihan viereen yltää, mutta juuri siihen kutiamiskeskukseen ei. Alakautta siihen yltää, mutta käsi on silloin siinä asennossa, ettei pysty edes perkelettä sanomaan. Sekin myös ottaa himmeliin kun olet juuri poistumassa mukavan illan jälkeen ystävän tahi muun henkilön luota porraskäytävään ja puolivälissä portaikkoa edetessäsi ajastetut käytävävalot sammuvat. Uskomaton pimeys. Mitään et näe. Et näe polo edes omaa kättäsi vaikka läpsyttäisit sitä otsaasi vasten. Ei auta vaikka huutaisi kirottua paskaa ja rummuttaisi rintaa. Pimeys on ja pysyy. Pakko on määkäistä apua tai perustaa leiri ja jäädä odottamaan aamua.

    Miksi joka ikisestä peruskoulun musiikkiluokasta löytyy noin sata triangelia ja yksi piano? Kuka perkeleen pakara-antero on masinoinut tämän musiikillisen idiotismin? Oletteko koskaan kuulleet yhdestäkään maailmankuulusta triangelistista? Ette varppina ole. Silti laitetaan viattomat peruskoululaiset klinkuttamaan sitä maapallon karmaisevinta instrumenttia samalla kun opettaja möylyttää pianolla niin kaunis on maata. Onko tämä jokin musiikinopettajien salaseuran perversio? Haluavatko he todella kuulla miltä se kuulostaa kun kolmekymmentä triangelia sanoo kling. Toinen musiikkiluokkien vakioklonkutin on se männystä sorvattu puupalikka, jota kolluutetaan toista samanlaista keppiä vasten. Näinkö sitä yritetään saada suomalaista musiikkikasvatusta hedelmälliseksi? Laittamalla lapset kalkuttamaan puukepakoita vastakkain? Ei perkele tule uusia Sibeliuksia sillä menolla. Ennemminkin puuseppiä ja potentiaalisia alkoholisteja.

    Miksi meni vajaat kuusikymmentä vuotta ennen kuin Saarioinen heitti rusinat maksalaatikosta huisvittuun? Tai ainakin toi markkinoille myös rusinattoman vaihtoehdon. Ihmisten piti puolivuosisataa haroa niitä kuivattuja parpanoita haarukalla pois kelpo ruoan seasta. Puolivuosisataa jumalauta! Aivan kiusallaan pantiin nälkäiset sellaisiin haarukkatalkoisiin. Mitä kaikkea me olisimmekaan ehtineet tehdä ilman niitä kirottuja rusinoita. Tuhansia miestyövuosia meni tyystin hukkaan. Olisimme voineet keksiä vaikka ala-ylä-röykyttimen tai jonkin muun tietoyhteiskuntaa mullistavan laitoksen. Mutta ei. Rusinoita piti ropeltaa pois lautaselta kuin jäniksenpaskaa ahkiosta.

    Miksi kaikissa muissa instansseissa osataan jonottaa kuin ihmiset mutta hampurilaisravintoloissa seisotaan tiskin edessä kuin lehmät latotansseissa? Rinnakkain, vinottain ja kylkimyyryssä. Kaikilla siinä lehmälaumassa jurpottavilla ihmisillä on myös kaulat kenossa kuin taitoluistelijalla, kun pitää tuijottaa nerokkaasti katonrajaan istutettua ruokalistaa. Sitä tuijotetaan kuten syntinen tuijottaa katekismusta vaikka jokainen tilaa silti sen saman mäkperttiaterian kokiksella. Sitten se satanollapirteä kauppatieteiden maisteri sieltä tiskin takaa lyö sinulle 30 cm x 45 cm tarjottimen syliin ja pokkana olettaa, että siitä mellakasta pääse ehjin nahoin läpi sen mäkperteillä täytetyn levyn kanssa.

    Parturi säksättää saksiaan, koska se pitää terät puhtaana hiustöhkästä. Harmin määrä on vakio vain siitä syystä, että jokainen keskiverto suomalainen pitää itseään maailman epäonnekkaimpana ihmisenä ja suvereenina ovimattona. Peruskoulujen musiikkiluokat ovat varustettuja tuhansilla triangeleilla ja aneemisilla puukapuloilla, koska ne maksavat vähemmän kuin kitarat ja käyrätorvet. Pääasia on kuitenkin se, että lapsi kokee osallistuvansa musiikkiin kun hän saa klinkuttaa metallihäkkyrää tai paukuttaa puukepukoita vastakkain. Perinteiseen maksalaatikkoon kuuluu olennaisena osana jäniksenpaska, korjaan rusina. Hampurilaisravintolan tiskin on suunnitellut joku riivattu autocadpiru, joten ihmisillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin levittäytyä joukkomellakaksi. Ja se ruokalista killuu katossa sen takia, että takarivinkin lehmät näkisivät sen. Itse olemme maailmamme luoneet. Ja kun kokki kokkaa paskaa ja syö sen ihan itse omassa seurassaan, niin huonompi homma on mennä syyttelemään muita kuin peilikuvaansa.

    Siksi.

    Alkuun

    Osa 14 - Otteita isukin päiväkirjasta, vol II

    Kuulen meteliä unen läpi. Käännän ruhoani sängyssä ja katson samalla yöpöydällä lötköttävää herätyskelloa. Viisarit näyttävät aamukuutta. Jokin kolisee tyttäreni huoneessa. Pyrin takaisin uneen ja luultavasti onnistunkin siinä. Ilo jää kuitenkin lyhyeksi, koska hetkeä myöhemmin minua kajautetaan keppihevosen varrella otsaan ja perään lapseni kiljahtaa ”helätys!” Niin. Tyttäreni ei siis enää ole nukkunut yli puoleentoista vuoteen pinnasängyssä. Puolitoista vuotta sitten hän oppi kiipeämään sieltä pois. Vaimon mielestä tämä oli merkki siitä, että Sonjalle pitää saada normaali lastensänky. Minun mielestäni se oli merkki siitä, että pinnasängyn aitaa pitää korottaa metrillä. Hävisin äänestyksen 2-1.

    Lapsemme on nykyisin ihailtavan omatoiminen. Hän on tänäkin aamuna herännyt ilmeisesti huomattavan paljon isäänsä aikaisemmin, sillä jääkaapin ovi on auki. Einekset sen sisällä tuntuvat epäilyttävän lämpimiltä ja haju on vahvan emäksinen. Televisio on myös päällä ja sen ruudulla komeilee dvd-soittimen virheilmoitus. Soittimen levykelkkaan on työnnetty hapankorppu. Yritän keskustella tyttäreni kanssa keittiökylmälaitteiden sekä olohuonetekniikan oikeaoppisesta käytöstä. Suutuspäissäni väritän keskustelua voimakkailla irvistyksillä, joita tyttäreni matkii kiitettävästi. Hetken kuunneltuaan Sonja työntää kädessään olevan Niiskuneiti-pehmolelun suuhuni sen merkiksi, että keskustelu on päättynyt. Elettään hän tehostaa vielä pontevalla nyrkinheristyksellä ja poistuu pienet, somat jalat tömisten huussiin purkamaan kaiken vessapaperin telineeltä lattialle.

    Meillä näkyy nykyään Subtv Junior. Sen myi minulle katala puhelinmyyjä. Hän soitti juuri kun olin henkisesti heikoilla jäillä. Olin kuorimassa sipulia jauhelihakeittoon. Sipuli itketti minua. Se myyjä haistoi heikkouteni ja sai kaupattua Herra Uutiselle koko sen riivatun kanavapaketin. Riuduttakoon kuppa hänet ja edustamansa suoramarkkinointiyrityksen hengiltä. Viimeisellä pururadalla tavataan, saatana. Tyttäreni on luonnollisesti haltioissaan uudesta lastenohjelmahärdellistä. Meillä katsotaan nykyisin paljon lastenohjelmia. Niin tänäkin aamuna. Vaaleanpunaisen pantterin kertojaääni on muuten Taalasmaan Seppo.

    Olen anarkisti-isä. Olen lukenut 27 vuotta Aku Ankkaa ruokapöydässä vaikka siitä on möykätty minulle aina. Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta siitä möykkäsi minun äitini. Sitten kapula siirtyi vaimolleni. Molemmat ovat asiansa osaavia möykkääjiä, mutta olen sinnikkäästi pitänyt pääni. Aku Ankan kanssa parasta on makaronipöperö ketsupilla. Ymmärtänette siis dilemmani, kun tyttäreni kantaa Hopsis Popsis Jäniskirjansa aamupalapöytään. Puhtaalla omallatunnolla on mahdotonta nostaa meteli. Nostan sen siis likaisella. Hopsis Popsis nurkkaan ja puurolle. Siitä syntyy sota. Tyttäreni heittää minua ohuen ohuella pippurikinkkusiivulla. Huudan hänelle oktaavia ylempää. Hän nokittaa kiljahduksella. Nostan hänet syliini ja kannan makuuhuoneeseen jäähylle. Muutaman minuutin päästä hän palaa rauhallisena keittiöön ja pyytää lukemaan satua. Poden todella kovia omantunnontuskia äskeisestä kiivastumisestani ja suostun. Menemme takaisin hänen huoneeseensa. Istumme sängyn reunalle. Luen ääneen Pupu Tupunaa kunnes tyttäreni ilmoittaa menevänsä pissalle. Odottelen häntä melkoisen tovin. Kuulen kolinaa keittiöstä. Rymyän sinne. Löydän tyttäreni keittiönpöydästä Hopsis Popsis Jäniskirjan kanssa. Puurot ovat pitkin pöytää ynnä tyttäreni naamaa. Epäilen vahvasti tulleeni kusetetuksi.

    Koko päivä menee kinastellessa. Milloin löydän hänet kylpyhuoneesta pesemässä isin kännykkälaturia, milloin vaatehuoneesta syömässä väriliituja. Ulkona hän yrittää niellä nyrkinkokoisen kiven siltä seisomalta ja taas ollaan tukkanuottasilla. Illalla käymme saunassa ja saan löylykauhasta suoraan palleaan. Eikö ole olemassa vanhempiensuojeluviranomaisia. Ottaisiko jokin perhe huostaan 27-vuotiasta normaalipainoista huonoa isää. Ilta kääntyy jo yöksi. Tyttäreni virtalähde tuntuu ehtymättömältä. Hän laulaa vispilään, joka toimittaa mikrofoniin virkaa. Saan taivuteltua hänet kuin ihmeen kaupalla hampaidenpesulle ja sänkyyn. Hermoni ovat riekaleina.

    Mutta sitten. Tyttäreni tarttuu kädestäni ja kertoo rakastavansa minua. Antaa suukon. Ja minä sulan kuin lumi toukokuisella asfaltilla. Hyvää yötä, rakas lapseni. Huomenna saat vaikka kuristaa minut hyppynarullasi, kunhan olet tulevaisuudessakin iskän tyttö. Ja voi pojat minä tulen viipaloimaan sen jätkän kilon siivuiksi, joka sinua uskaltautuu joskus vokottelemaan.

    Alkuun

    Osa 13 - Asiakaspalvelua vaikka henki menisi

    On olemassa asiakaspalveluhenkisiä ihmisiä. Olen itse tavannut henkilökohtaisesti monta sellaista. Asiointi on tapahtunut heidän kanssaan jouhevasti, ystävällisesti ja muutoinkin hienossa olympiahengessä. Sellaista kanssakäyntiä minä arvostan näin asiakkaan olomuodossa. Minä haluan ostaa ja myyjä haluaa myydä. Molemmilla osapuolilla on sama tavoite, joten asiassa ei pitäisi olla minkäänlaista sudenkuoppaa. Eikä monesti olekaan. Mutta joskus tämä yksinkertainen yhtälö menee vahvasti vitikkoon. On nimittäin olemassa myyjiä potenssiin kaksitoista. He elävät, hengittävät ja ennen kaikkea syövät asiakkaita. Voisimme kutsua heitä vaikka hyperventilaatiomyyjiksi. Enkä tarkoita kyseisellä termillä ihmistä, joka myy hyperventilaatiota esimerkiksi litran purkeissa. Tarkoitan sillä sellaista petoa, joka on päättänyt palvella joka ikisen asiakkaansa hengiltä.

    Menet ämpärikauppaan. Haluat ostaa kymmenen litran ämpärin. Punaisen jossa on musta ripa. Entinen ämpärisi on rikki, koska seisoit edellisellä viikolla sen päällä ja yritit vaihtaa kattolamppua. Keittiöjakkaralle olisi ollut matkaa kuusi metriä, ämpärille neljä. Päädyit ämpäriin, koska se oli ratkaisevat kolme askelta lähempänä. Kriittisimmällä hetkellä kun seisoit varpaillasi ja huomasit, ettet ylläkään roplaamaan hehkua irti, ämpäri rusentui alta, neljä kylkiluuta poikki ja nyt siis tarvitset uuden punaisen ämpärin.

    Myyjä näkee sinut jo kaukaa. Haistaa saaliin. Ehdit juuri ja juuri liikkeeseen sisälle kun myyjä on jo takinliepeissä kiinni. Hän nauraa ja puhuu yhtä aikaa. Huitoo käsillään kuin ninja. Iskee tarinaa ja on muutenkin niin parasta kaveria että yököttää. Ilmoitat haluavasi punaisen ämpärin jossa on musta ripa. Myyjä ei kuule. Hän esittelee sinulle vihreää saavia jossa on kantokahvat. Kerrot sen olevan sekä väärän muotoinen että värinen. Myyjällä soi puhelin. Hän nostaa etusormensa kohti sinua ja ilmoittaa sillä sanattomasti, että nyt turpa kiinni, älä karkaa, seiso siinä, palvelen sinua kohta, vastaan vain tähän ja sitten jatketaan kaoottista kaupantekoa. Yhdellä sormensohaisulla se ilmoittaa sinulle kaiken tämän. Vain hyperventilaatiomyyjän koulutettu etusormi pystyy tähän.

    Yrität omatoimisesti etsiä punaista ämpäriä myyjän seuratessa kannoilla. Se perkele mylvii edelleen matkapuhelimeensa. Puhuu aivan liian kovalla äänellä olosuhteisiin nähden. Samalla se tökkii sinua vähän väliä olkapäähän, osoittelee sormellaan umpimähkään ympäri liikettä ja nyökyttää päätään kuin niskavaivainen kukko. Alat hiiltyä. Yrität harhautella myyjää. Kiihdytät. Hidastat. Teet yllättäviä käännöksiä. Se pysyy silti perässä kuin hinausköydessä vedettäisi. Puhelu loppuu viimein. Myyjä palaa ihollesi hyysäämään sinua. Ilmoitat haluavasi punaisen ämpärin ja vähän sassiin saatana. Myyjä on kuitenkin jo ehtinyt vajota takaisin kaupantekotranssiinsa joten ilmoituksesi ei tee mitään vaikutusta. Sen sijaan se esittelee sinulle tällä kertaa sinkkiämpäreitä. Kehuu niiden ominaisuuksia ja monipuolisia käyttömahdollisuuksia. Kysyt häneltä voiko sinkkiämpäriä käyttää myös yli-innokkaan ämpärikauppiaan tappoon. Myyjä ei reagoi uhkaukseen mitenkään. Rupeaa vaahtoamaan säästä. On kuulemma niin upea keli ettei mitään rajaa. Samaan aikaan ulkona sataa vettä ja vesureita.

    Ei ole mitään mikä saisi hyperventilaatiomyyjän sekoamaan pasmoissaan. Voit huutaa hänelle suoraa huutoa ja vaikutus on puhdas nolla. Massatuhoon tarkoitetulla taistelukärjellä varustettu pitkänmatkanohjus silpaisee puolet Limingantullista mereen ja myyjä ei räpsäyttäisi edes silmiään. Riivattu on sellainen myyjä. Ja kirottu on se kauppa joka sen myyjän palkkasi. Ilmoitat huomattavan kuuluvalla äänellä viimeisen kerran haluavasi saatana punaisen ämpärin perkele ja siinä on parasta olla musta ripa tai veri lentää.

    Äänesi houkuttelee paikalle toisen myyjän. Hän ymmärtää sinua heti. Vie sinut suorinta tietä osastolle, josta löytyy tismalleen haluamasi sanko. Olet mykistynyt. Et saa sanottua mitään, joten halaat tätä tyhjästä ilmestynyttä sankaria, joka hoitaa työnsä ammattilaisen ottein, myy sinulle juuri sitä mitä tulit hakemaan ja tekee sen nopeasti ja ystävällisesti. Kassalla olet pillahtaa itkuun. Saat vielä alennusta jolloin sinun tekisi mieli suudella sankarin mokkanahkakenkiä. Poistut kaupasta. Ulkona sade on loppunut ja pilvet siirtyneet. Kävelet kohti auringonlaskua punainen ämpäri sylissäsi. Rutistat sankoasi kuten rutistit sitä punatukkaista tyttöä silloin kauan sitten diskon hämärässä. Samaa tyttöä joka passitti sinut kaksikymmentä vuotta myöhemmin ämpäriostoksille. Päätät, että mikäli se ämmä vielä kehtaa vittuilla niin se saa luvan lähteä. Vaihtakoot itse lamppunsa. Lähtiessään akka saa viedä vaikka kaiken. Mutta tätä punaista ämpäriä se ei vie. Se on saatanan varma.

    Alkuun

    Osa 12 - Luomiskertomus ja Jyrki Katainen

    Ihminen polveutuu joidenkin tahojen mukaan apinasta. Tarkemmin sanottuna simpanssista. Noin seitsemän miljoonaa vuotta sitten, kun ei vielä ollut saatavilla alennuskuponkeja Siwaan eikä Dressmannista saanut kolmea rumaa neuletta kahden hinnalla, päätti kuulemma joku hurja ihmisapina laskeutua puusta. Muut apinat taatusti nauroivat partaansa, mutta tämä itsepäinen perkele oli päättänyt pysyä maassa. Tilanne on varmasti ollut hivenen sama kuin näin seitsemän miljoonaa vuotta myöhemmin monesti käy hississä, kun ihminen astuu ihan väärässä kerroksessa pois, eikä enää kehtaa palata hissiin takaisin, koska on väärän valintansa tehnyt ja sitoutunut siihen. Hiljaa mielessään se miettii, että voi vishnu, tämä meni taas ihan käteen. Mutta hän ei näytä sitä, vaan virnuilee kuin takauksen pyytäjä ja näin pyrkii viestittämään, että tänne minä halusinkin. Kellariin, jossa haisee pesukoneen poistoletkulle. Näin kävi taatusti myös simpanssille. Sitä vitutti niin paljon, että se päätti samaan syssyyn alkaa kävellä kahdella jalalla. Ollaan nyt kerralla sitten koko rahan edestä outoja, perkele. Tätä näytöstä, jonka pani alulle kiipeilyyn kyrpiintynyt apina, sanotaan ihmisen evoluutioksi.

    Maailmasta löytyy myös toisinajattelijoita. Sanovat meitä kristityiksi. Me olemme nauraneet tuolle yllämainitulle apinakaskulle jo vuosisatoja. Meillä on katsokaas sellainen kirja, jossa kerrotaan selkeästi ja kiistattomasti miten kaikki tapahtui. Nimittäin ensimmäisenä päivänä, siis ihan ensimmäisenä päivänä ikinä, Jumala otti, raksautti sormiensa niveliä ja painoi universaalista katkaisijaa. Ja katso: valot syttyivät. Kätevää, ajatteli Jumala, ja otti loppupäiväksi rokulia. Tämä siis tapahtui maanantaina. Kirjassa ei kerrota, ottiko Jumalaa päähän tulla maanantaina töihin. Meitä ihmisiä yleensä ottaa, ja koska Jumala loi meidät omaksi kuvakseen, niin veikkaukseni on, että otti. Mikäli Jumalalla olisi ollut SAK:n jäsenkirja, niin Hän mitä luultavimmin olisi ollut sekä tympääntynyt, että pyytänyt valot sytytettyään palkankorotusta.

    Tiistaina Jumala loi taivaan. Luomisjärjestys on tässä kohtaa looginen, koska taivas olisi ollut luultavasti vaikea luoda pimeässä. Tarina ei kerro riittikö taivaan luomiseen kahdeksan tuntia vai menikö ylitöiksi. Emme myöskään tiedä, että suunnitteliko Jumala tekemisiään aluksi esimerkiksi paperille, vai ihanko summassa viskasi taivaan olkansa ylitse ilmoille kuin morsiuskimpun. Olisi kuitenkin hykerryttävä ajatella, että Jumala olisi kieli suupielessä piirrellyt taivaan ääriviivoja, mittasuhteita ja perään sutaissut pyhällä fontilla ©Jumala ja katsonut, että näin on hyvä.

    Keskiviikkona Jumala heräsi jo aikaisin. Näin ainakin olettaisin, koska tekemistä oli paljon. Ensin hän erotteli maat vedestä. Sen tarkemmin asiasta ei kerrota. Tekikö Hän sen manuaalisesti lapioimalla? Vai kenties samalla periaatteella kuin makaroneista erotetaan keittovesi? Eli helvetillinen siivilä alle ja kattila nurin. Kun saaret ja mantereet olivat vedestä erillään ja kahvitauko pidetty, niin Jumala loi kaikki planeettamme kasvit. Tuosta noin vain. Tsäp. Ja tässä vaiheessa on teidän epäilijöidenkin syytä myöntää, että kova jätkä on Jumala eikä mikään nysvertäjä.

    Neljäntenä päivänä alkoi jo viikonloppu häämöttää. Elettiin torstaita. Jumala huomasi, että oli outoa, kun oli valoisaa ja mikään ei sitä selittänyt. Ratkaisuksi hän loi auringon, jonka heitti luultavasti oikealla kädellään huomattavan kauaksi maasta, jotteivät tulevat asukit polttaisi nahkaansa. Lisäksi Hän viskoi taivaalle muutakin romua työkalupakkinsa pohjalta aurinkoa etsiessään. Näistä romuista Jumala loihti kuun ja tähdet. Hän katsoi, että näin oli hyvä. Ja se on muuten helvetin hyvä se, koska jos näin olisi ollut huono, niin pahakurisemmat olisivat taatusti alkaneet epäillä Jumalan ammattitaitoa ja olisivat saattaneet vasikoida hänestä esimiehelle. Myös asiakkaat olisivat reklamoineet huolimattomasta työjäljestä ja yritys olisi joutunut alamäkeen. Sitten oltaisiin oltu kämmenet hiessä YT-neuvotteluissa ja pääluottamusmiestä olisi vituttanut suunnattomasti kun on hirveä hiki sekä viinanhimo kera ylipainon ja silti pitää jappasta ja antaa televisiohaastatteluja. Oli siis vallan mainiota, että näin oli hyvä.

    Perjantaina Jumala istutti lohet, ahvenet ja kaikki muutkin vesiölliäiset mereen. Lisäksi hän loi linnut taivaalle. Muutoin päivä oli hiljainen, tapahtumaköyhä ja myynti jäi miinukselle. Lauantaina alkoikin sitten tapahtua. Jumala tekaisi aluksi kaikki planeettamme maaeläimet. Sitten hän otti noin yhden kourallisen maata ja loihti siitä ensimmäisen ihmisen, Aatamin. Aatamille hän antoi puutarhahommia paratiisista. Koska Aatami oli ensimmäinen ja myös ainoa lajiaan, hänelle iski äkkiä tylsyys ja juttukaverin puute. Aatami purnasi tästä Jumalalle. Jumala haroi hetken valkeaa partaansa ja komensi sitten kaikki maaeläimet pitämään Aatamille seuraa. Kommunikointi maaeläinten ja ihmisen välillä oli kuitenkin huomattavan vaikeaa, joten Aatami palasi aloitelaatikolle ja ilmoitti haluavansa kaltaistaan avuksi puutarhaan. Jumalalta petti päreet ja Hän suoritti maailman ensimmäisen kirurgisen operaation. Hän tempaisi Aatamilta kylkiluun irti ilman anestesialääkärin saati muiden ammattilaisten apua ja rekrytoi siitä puutarhatöihin naisen nimeltä Eeva. Jumala katsoi, että näin oli hyvä. Ja Aatami katsoi, että Eevalla oli hyvä perse.

    Sunnuntaina Jumala piti pekkasen.

    Seitsemän miljoonaa vuotta myöhemmin Kokoomus voitti vaalit. Jumala painoi päänsä polviin. Kuka perkele se tällä kertaa meni maistamaan sitä omenaa?

    Alkuun

    Osa 11 - Häntäluun sijainti ja muita ihmiskehon ihmeitä

    Ihminen on suunniteltu kohtuullisen hyvin. On yleensä ihme, että näin monimutkainen laite, kuten ihmiskehomme on, voi yleensä toimia. Ja meidän on kaiken lisäksi operoitava tätä ruumistamme vailla minkäänlaisia käyttöohjeita. Ei synnytä äiti lapsen mukana manuaalia. Istukan synnyttää, mutta käyttöohjekirjaa ei kuulu. Kehoa on hallittava yrityksen ja erehdyksen kautta tai kuulopuheiden ja muiden toisen käden tietojen varassa. Tosin meitä miehiä käyttöohjekirja ei juurikaan auttaisi, sillä kuten aikaisemmassa perselataskassa todettua, me emme niitä lue. Ja vaikka lukisimmekin, niin onhan se saatanan varma, että vaikka synnyttävä osapuoli sekä se kalpea mies synnytyssängyn vieressä, jolle se synnyttävä osapuoli karjuu, olisivat olleet jo kahdeksantoista sukupolven ajan täysin pesunkestäviä suomalaisia, niin se synnytyksen mukana putkahtanut manuaali olisi silti kirjoitettu kiinaksi. Sitä sanotaan logiikaksi. Ja on muuten luojan lykky, että ihmiskeho toimitetaan tehtaalta valmiiksi kasattuna ja täydellisenä. Siinä nimittäin saattaisi tuoreiden vanhempien suhde joutua kriisiin, kun isukki noituisi olohuoneen lattialla kontaten ja kiinankielistä käyttöohjekirjaa tavaten, että mihin helvettiin minä laitan nämä yli jääneet osat.

    Kun ihminen syntyy, niin sitä ottaa pattiin. Siksi vauvat huutavat. Ensin he ovat pötkötelleet pää alaspäin lämpimässä lapsivedessä. Mistään ei ole tarvinnut huolehtia. Napanuoraa pitkin on tullut eväs ja happi. Ei siis ole tarvinnut edes hengitellä. Sen kun on vetänyt lonkkaa kuin kiropraktikko ja miettinyt, että mukavan leppoisaa on sikiön elämä. Vaikka olisi lauantai, niin ei sikiö ala iltaa kohden panikoimaan, että äkkiä palttoota päälle ja lottoa viemään. Mutta sitten alkaa tapahtua. Pesän seinämät alkavat työntää vauvaa varoittamatta kohti ahdasta ovea. Enhän minä voi tuosta mahtua, miettii vauva ja panee hanttiin. Kätilö huutaa, että työnnä työnnä! Synnyttäjä huutaa, että työnnän työnnän! Synnyttäjän vieressä seisova kalpea mies huutaa, että miten lähtee busseja lentokentälle! Ja kaiken tämän metelin keskelle ulos kylmään huoneeseen revitään vastasyntynyt vasten tahtoaan. Vauvaa ottaa pattiin. Ja siksi se siis huutaa.

    Vitutuksestaan huolimatta vauva kuitenkin syntyy yleensä täydellisenä. On kättä, jalkaa, hillitön kasa oikein taittuvia niveliä ja lukematon määrä elimiä, joilla kullakin on oma tärkeä osa kehon toiminnan kannalta. Kaupan päälle tulee aistit ja erilaiset refleksit, joiden avulla ihminen selviää alkutaipaleellaan kiperistäkin tilanteista kuin vettä vaan. Ikinä ennen ei ole vauva tissiä nähnyt, mutta silti se tietää miten sitä käytetään.

    Mutta turhaakin sälää on ihmiskehoon jätetty. Umpisuoli on minulle täysi mysteeri. Siis mihin helvettiin sitä tarvitaan? Mikäli ihmisen suolisto olisi se ankea kolmen markan pulmatehtävä Aku Ankan takasivulla, missä pitää valita oikea reitti rahapussin luokse, niin umpisuoli olisi se reitti, joka johtaisi tasaveroon tai muuhun yhtä kauheaan tilanteeseen. Sellaisen ansan ovat sitten laittaneet ihmisen sisälle viisaat ihmisinsinöörit. Umpisuolen ainoa tehtävä on tulehtua ja aiheuttaa suunnatonta kipua. Varsinainen uraputki. Häntäluu taas on kuulemma jäänne siltä ajalta, kun ihmisen esiasteella oli vielä häntä. Eli siis meihin on jätetty prototyypin osa, joka on kaikissa esihistoriallisissa TM:n testeissä todettu huonoksi ratkaisuksi. Enollani on tästä ihmiskehon suunnitteluvirheestä karmeat muistot. Hän nimittäin kerran kaatui veneessä ja pyllähti suoraan häntäluu edellä veneen pohjatapin päälle. Silminnäkijöiden mukaan hänen puheestaan ei saatu selvää varttiin. Häntäluun toinen pää sijaitsee siis mitä ilmeisemmin ihmisen suussa.

    Miehen ja naisen kehojen välillä on myös eroja. Erot sijaitsevat pääosin naama- eli etikettipuolella. On mahdollista, että olen puolueellinen, mutta minusta miehen suunnittelija on ollut joko alkoholisti tai sitten hän on pinnannut kaikilta tärkeiltä tunneilta ja pelannut kahvilassa pasianssia sen sijaan, että olisi opiskellut ergonomiaa. Kaikki miehet tietävät, että kivekset ovat seismologisen herkkää aluetta. Sinne ei mennä ropeltamaan kuin sepän pajalle. Jokainen, joka on joskus pudonnut pyörän tangolle, tietää mistä puhun. Kuka riivatun idiootti on sitten päättänyt sijoittaa nämäpä pallit juuri tuonne iskuille alttiille alueelle kuin joulupallot kuusen alaoksaan? Uppoasennus tahi muunlainen piilosijoittelu olisi ollut tässä tilanteessa ehdottomasti paikallaan. Mutta ei. Pähkinät on jätetty roikkumaan ja suojaksi niille on annettu ohut iho ja karvoja, joihin ei tartu vesi. Eipä paljon naurata. Miehen suunnittelija ja miesten polkupyörän suunnittelija ovat myös ilkikurisesti paiskanneet kättä ja päättäneet, että yhdistetään heikkous iskuvoimaan. Mitään muuta selitystä en keksi sille miesten pyörän tangolle. Se on siinä pelkästään yhtä tarkoitusta varten. Pyörän polkimiinkin on laitettu sellainen liipasin, että sen kerran kun mies erehtyy seisaallaan polkemaan, niin poljin lumpsahtaa jalan alta ja siihen tangolle tippuu mies vailla mitään suojaa. Hähää.

    Miehiltä löytyy myös aatamin omena. Naisilla sitä ei ole, koska Eeva ilmeisesti söi omansa paratiisissa. Aatamin omenan tarkoitus on jäänyt suhteellisen hämäräksi. Kun mies nielaisee mahaansa esimerkiksi laakerikuulan, niin se omena muljahtaa jännästi. Mitään muuta se ei tee. Ilmankin varmasti pärjäisimme, koska naisetkin pystyvät halutessaan syömään laakerikuulia. Tiedän tämän, koska vaimoni oli joskus nuorena pyöritellyt sellaista kuulaa suussaan ja vahingossa nielaissut sen. Eikä se siihen suoritukseen mitään aatamin omenaa tarvinnut. Ihan tuosta vain nykäisi. Klunks. Ja vielä ilman vettä.

    Parannettavaa varmasti olisi ihmiskehossa paljon. Mutta pääosin suunnittelu on osunut kohdalleen. Hyvät puolet kompensoivat muutamia miinuksia. Napa on oiva nöyhdän kerääjä. Sieraimet on kätevästi sijoitettu alaspäin, ettei lumi sataisi suoraan pirttiin. Korvien varassa on ihmisen hyvä roikottaa lukulaseja. Muutoinkin omassa kehossaan on ihmisen hyvä elää. Vaan mikäli joskus keksivät viisaammat varaosaliikkeen ihmiskehoa varten ja sieltä saisi esimerkiksi vaihtonaamoja, niin eikö porukalla kerättäisi rahaa, että saisi Hjallis Harkimokin itsestään ihmisen näköisen. Vaikka olisi kait sillä itselläkin rahaa moiseen. Miksihän se ei käy leikkaamassa sitä ylisuurta kaksoisleukaansa pois, joka näyttää siltä, että se hetkenä minä hyvänsä haukkaa loputkin Hjalliksen naamasta. Siitä irtileikatusta retkulasta saisi kätevästi tehtyä Karjalan evakoillekin uudet patakinttaat. Win-win situation.

    Alkuun

    Osa 10 - Missä se tulevaisuus viipyy

    Jossain vaiheessa kohta kymmenen vuotta sitten alkoivat viisaammat jauhaa siitäpä paperittomasta yhteiskunnasta. Että kaikki paperi sullottaisiin silppureihin ja alettaisi käyttää tätä tietokonetta sen sijaan. Koulukirjoja pidettiin vanhanaikaisina ja sanomalehtiäkin kehotettiin lukemaan internetissä. Vaan minä en lähtenyt siihen kelkkaan ollenkaan. Se on aika saatanan vaikea pyyhkiä vessassa persettä tietokoneen näyttöön saatí keskusyksikköön. Paperista tykkää enempi myös Herra Uutinen ja olettaisin, etten ole ainoa. Olkoonkin niin, että nykyään näytöt ovat kevyempiä ja littanampia kuin ennen eivät olleet. Silti en niillä persiötäni hieroisi edes piruuttaan.

    Aikanaan myös puhuttiin ihan jätkäporukalla hiekkalaatikolla, että autot lentävät viimeistään 2000-luvulla. Vaan eivätpä lennä. Ainakaan minun Nissani. Jos en sitten tempaise hyppyristä lanttu pohjassa ja silloinkin se autoparka vain hypähtää, hyppyristä riippuen, joitakin metrejä ja sen jälkeen kapsahtaa maahan kuin helvetin hämmästynyt lehmä. Ahne on auton massa painovoimalle.

    Lapsena sitä luotti sokeasti tulevaan. Keksintöjä keksittiin kiihtyvällä tahdilla ja Tieteen Kuvalehdessä luvattiin, että kohta liikkuu ihminenkin valonnopeudella. Telkkarista katsottiin kun Kapteeni Kirk haihdutettiin Enterprisen komentosillalla olemattomiin ja sitten hän ilmestyi ihan toiseen paikkaan kuin tyhjästä. Puf! Kätevää, etten sanoisi. Sellaista matkustusvälinettä sitä kaipailtiin Oulunsaloonkin, kun oli sata astetta pakkasta ja kahden kilometrin matka kouluun tuntui pienistä merituulentien asukeista niin kovin pitkältä ja lohduttomalta. Mutta ei auttanut. Ei ollut eikä tullut puf-konetta meille. Hyhmässä oli Mikon, Villen, Kaitsun ja Jarin mentävä. Potkureilla mentiin hitaasti ja kipinät sinkoillen, koska kunnan miehet olivat saatana hiekoittaneet hyvän ja liukkaan pyörätien pilalle. Kostoksi tästä maailmalle laitoimme joskus keltaista lunta erään mulkuksi tiedetyn miehen postilaatikkoon.

    Uskottiinpa jossain vaiheessa myös, että puhtaat ovat jauhot maastohiihtäjiemme pusseissa. Huudeltiin vaan, että neuvostoliiton naisilla parta kasvaa, nivusalue pullottaa ja puheääni on niillä kuin Ryhäsen Jaakon kuorsaus. Omiamme ei epäilty vilpistä lain. Nykäsen Mattiakin pidettiin viimeisen päälle urheilumiehenä. Vaan kuinkas kävikään arvon kansalaiset. Karpaasit olivat tankanneet muutakin kuin suolakurkkuja kera näkkärin ja Matti huitoi puukolla itsensä vankilaan. Aika lohdutonta on, kun ajattelee, että itsekin nyki Peltoset aikanaan jalkaan juuri Myllylän ja Isometsän takia. Räkä tuulipuvun rinnuksilla painettiin vuosia aakeeta laakeeta koska Myllyläkin teki niin. Ja sitten se saatana meni narahtamaan jostain plasmateeveeexpanderista. Tämän päälle se vielä hommasi itselleen potkut juopottelun takia. Lehteen tärähti kuvia entisestä karpaasista polkemassa Haapajärven raitilla polkupyörää käsillään. Niin julmetun päissään oli raukka, ettei enää muistanut kummin päin pyörän selkään kiivetään.

    Uskoa, toivoa, sokeaa luottamista ja kirvelevää pettymystä on ihmisen elämä. Tulevaisuutta ei juuri kannata arvailla koska se vetää kuitenkin kakkoskakkosella arvaajansa perseeseen. Miten hiihdät elämässäsi optimistisena eteenpäin, kun aina löytyy joku, joka on vetänyt suksien pohjiin erikeepperiä. Havuja, perkele!

    Alkuun

    Osa 9 - Pääministerin morsiamen kirjankannet

    Saatana! Herra Uutinen on nyt todella kyrpiintynyt. Proppu on palanut, puuro kiehunut yli, kupit kumossa, verenpaine tapissa, laatokka jäätynyt ja muutenkin Uutinen tikahtuu täydelliseen kettuhatutukseen. Nimittäin Susanna Kuronen, joka on siis pääministerin viimekesäinen hoito, esitteli tällä viikolla tulevasta kirjastaan ”Pääministerin morsian” pelkät kannet. Pelkät kannet, myyränperse soikoon! Siis mitä peliä se tällainen on? Minä odotin likaisia paljastuksia, kuumia kertomuksia ja karmeinta lepakonoksennusta, mitä ikinä on kovien kansien väliin ihan kirjapainossa ammattimiesten toimesta ladottu.

    Nyt alkaa oikeasti pelottaa tämä maamme tulevaisuus. Keltainen lehdistö on vetänyt meidät kaikki, arvon kansalaiskollegat, niin alas ja syvään paskaan, että tämän hetkiseen tilanteeseen tullaan vertaamaan kaikkia tulevaisuuden pahimpia ja turhimpia julkkisrupsuja. Tästä nykytolasta tulee uusi ISO-standardi paskalle. Kansankielellä ISO paska. Lähellä pohjaa käytiin jo mattinykästen, salarakkaiden ja Susanna Sievisen silikonitissien aikaan, mutta nyt kerta kaikkiaan petti keulaportti tästä aluksesta. Alemmas ei enää pääse ilman kenttälapiota ja piikkauskonetta.

    Siellä pääministerin ex-morsiamen tiedotustilaisuudessa oli yli 50 toimittajaa ihmettelemässä niitä pelkkiä kansia. En suinkaan puhu kukkua, koska aiheesta oli myös televisiossa pätkä. Ihan omilla silmilläni näin ne puolensataa kynäniskaa, jotka tenttasivat joukolla tätä koko kansan nettiharakkaa. Onko juuttaan tosi, ettei koko tässä maassa tapahtunut mitään kiinnostavampaa samaan aikaan? Eikö esimerkiksi Valmet olisi ollut esittelemässä uutta mullistavaa traktorimallia sillä poikkeuksella, että traktorista olisi näytetty pelkkä vakaajatangon suojakumi ja pari mukavaa kuvaa pääministeristä ja traktorin ohjauspyörästä iltapäiväkahvilla.

    Missä on perspektiivi? Missä on lukijakriittisyys? Ja miten helvetissä voidaan nostaa järjetön haloo siitä, että Janne Ahonen sanoi viime talvena suorassa lähetyksessä, että häntä ”vituttaa”. No totta munassa se vituttaa, kun koko kausi on tähdätty kahteen hyppyyn ja toinen niistä menee pitkin reisilihasta. Janne sanoi niin kuin asia oli ja sillä sipuli. Mutta mitä tekee media? Hakee jostain Sysmän huoltoasemalta puistopsykologin lehteen kertomaan, että nuoriso potkii nyt kadulla mummoja, koska Ahonen noitui telkkarissa. Ei tasan potki. Ne potkivat mummoja, koska vanhempansa ovat toimillaan opettaneet, että sitä kannattaa potkia, joka ei pääse karkuun.

    En itsekään ole pyhimys. En missään nimessä nosta itseäni minkään tahi kenkään yläpuolelle. Minäkin olen Seiskaa parturissa lukenut ja ostanut Iltalehden, koska sen kannessa luvattiin kuvia Kaija Koosta syömässä hattaraa. Mutta siitä huolimatta kaikella on rajansa. Ja se raja on tässä. Tässä mennään jo populismista idiotismiin. Draamasta komediaan. Broadwaylta Pulkkilan kesäteatteriin. Jos tämän olemattoman riman joku vielä limboaa niin ratkaisu löytyy kyllä. Pienestä pinta-alastaan huolimatta Suomi on onnistunut haalimaan reilut 188000 järveä alueelleen. Siitä voi jokainen vapaasti valita omansa ja hypätä sinne. Nyt ollaan nimittäin sellaisessa umpitunnelissa että alta pois. Ja sen tunnelin päässä ei näy valoa, vaan Risto Asikainen, joka tekee tästä kaikesta vielä laulun, joka kuulostaa ihan samalta kuin Hotel California. Asikainen kuitenkin puolustautuu sanomalla, että ”hänen biisinsä, Hotelli Altalipan, menee E-mollista. Hotel California ei.”

    Alkuun

    Osa 8 - Hauisnylkytin ja muutakin tarpeellista

    Onhan se varma, että kohta sitä ollaan kusessa tuon nykytekniikan kanssa. Huomasin tuossa loppuvuodesta muuttaessani asunnosta toiseen, että meidän perheellä on ihan ikioma laatikko käyttöohjekirjoille. Niitä on siis siunaantunut kohta hyllymetri. En toki koskaan ole lukenut niistä ainuttakaan, koska olen suomalainen mies, eivätkä suomalaiset miehet lue mitään perkeleen käyttöohjeita. Täysin sokkona ropeltaa Herra Uutinenkin laitetta kuin laitetta ja jos se ei usko puhetta, niin sitten käytetään voimaa ja voimasanoja. Jos vehje uskaltaa vielä senkin jälkeen pysyä vaiti tai se tekee outoja asioita, niin kyseessä on tietenkin viallinen yksilö. Sitä huutaa vaimolle, että tämä kirottu hilavitkutin on paskana, tulepa katsomaan kun se kohta tippuu vahingossa parvekkeelta.

    Viimeisten kymmenen vuoden aikana on ihmisten eteen työnnetty eksponentiaalisesti kasvava määrä erisortin liipaisimia, joita ilman ei kuulemma kunnon kristitty elämässä pärjää. Kymmenen vuotta sitten hittejä olivat limsakoneet, leipäkoneet, jäätelökoneet ja muut absurdit keittiöhärpäkkeet. Se leipäkone oli ihan uskomaton. Mutta ei sillä tavalla uskomaton kuten mainosmiehet väittivät. Ei suinkaan. Oli nimittäin aivan se ja sama, mitä jauhoja ja kuinka paljon niitä koneeseen mätti, niin koneesta ilmestyi aina sellainen teekupin kokoinen kötkäle, joka maistui salihousuilta. Kyllä. Vehnäleipä maistui salihousuilta, kauraleipä maistui salihousuilta ja ruisleipä se vasta maistuikin salihousuilta.

    Sitten tuli sähköhammasharja. Siis kuinka saatanan laiska voi olla ihminen, joka ei viitsi manuaalisesti hampaitaan harjata? Meilläkin oli kotona sellainen. Taisi olla mallia Braun ja oikein vaihtoharjapäillä, ettei tarvinnut koko perheen vetää samoilla sulilla. Suhteeni sähköhammasharjaan jäi kuitenkin lyhyeksi ja riitaisaksi. En nimittäin koskaan oppinut laittamaan sitä konetta ensin suuhuni ja vasta sitten käynnistämään. Herra Uutisen metodi oli nimittäin se, että ensin laitettiin iso pötkylä tahnaa harjaksiin ja heti perään kone päälle, jolloin se maailmanlopun apparaatti vispasi ne perkeleen tahnat pitkin kylpyhuonetta. Muutaman viikon salamasodan jälkeen seinät olivatkin sen näköiset, kuin siellä olisi pidetty masturboinnin piirinmestaruuskisat.

    Tv-shopin tultua Suomen kanaville alkoivat lajitovereiden nurkat täyttyä erinäisistä jumppalaitteista. Tärkeintä niissä laitteissa oli se, että ne mahtuivat kätevästi sängyn alle, minne ne myös lopulta jäivät. Yksi tällainen Uutisten sängyn alle jäänyt kotkotin, oli ThighMaster eli reisimestari. Se oli sellainen V-kirjaimen mallinen vieterihökötys, joka pantiin haarusväliin ja sitten louskutettiin reisiä yhteen. Näin ihminen kuulemma laihtui kilon tunnissa. Itse kokeilin tehdä itselleni massiiviset hauislihakset vemputtamalla reisimestaria rintaani vasten. Hiukan kun lipesi käsi, niin se väpätin linkosi itsensä suoraan vanhempieni kirjahyllyyn ja murjoi äidin kukkavaasin. Sen jälkeen oltiinkin molemmat sängyn alla. Sekä minä että ystäväni reisimestari.

    Sittemmin ei ihminen ole ainakaan viisastunut. Kämpät ovat täynnä tuhoon tuomittua ongelmajätettä. Pelkkiä kaukosäätimiäkin on normiperheessä ainakin viisi ja niistä on aina puolet hukassa ja tallella olevista patterit loppu. Keittiössä makaa samppanjavispilä, jolla on hutkittu enemmän vääryyksiä tehnyttä miestä kuin kuohuviiniä. Miten olisi, maapallo? Asukkaasi ovat kauttaaltaan riemuidiootteja. Olisiko jo sama työntää piippu suuhun ja leventää hymyä? Että se on morjensta pöytään ja R.I.P.

    Alkuun

    Osa 7 - Nokia 6110 ja yli-inhimillinen kärsivällisyys

    Suoramarkkinointi. Se on kaunis sana. Maistelkaa sitä. Se kuulostaa rehelliseltä, etten jopa sanoisi seksikkäältä termiltä. Se oikein huokuu virallisuutta ja arvovaltaa. Mutta kukapa arvaisi, että suoramarkkinoinnin ammattilainen on yhtä kuin puhelinmyyjä. Juuri se henkilö, joka soittaa juuri, kun molemmissa käsissä on ostoskassi, reidessä roikkuu kaksivuotias tytär, suussa roikkuvat auton avaimet, kakattaa, on kiire ja tytär muksii somilla pienillä nyrkeillänsä privaattialuettasi osuen joka yrittämällään.

    Lasket ostoksesi maahan. Pystyasentoon asetellut maitopurkit uhmaavat fysiikan lakeja ja kaatuvat ilman mitään näkyvää syytä kyljelleen kaataen koko ostoskassin mukanaan. Banaanit lähtevät vyörymään pussin pohjalta juuri siten, kuin banaaneiden ei muotonsa puolesta pitäisi missään olotilassa vyöryä. Kassista ne vyöryvät ulos, vaikkei niiden pitäisi. Vyöryvät perkele vielä keskelle rapakkoa, jonka pinnalla lilluu moottoriöljyn aiheuttama sateenkaarenkirjo. Kaivat puhelimen vaivalloisesti farkkujen taskusta. Samassa taskussa on kuitti, vaihtorahat, nöyhtää, edellisellä viikolla mystisesti kadonnut sytkäri sekä pesukoneessa elämänsä rallin kokenut muodoton plektra. Kaikki nämä edellämainitut tarpeistot on Jumala asetellut taskuun siten, että jokainen esine putoaa yksi kerrallaan banaanilätäkköön samalla, kun puhelin lopulta nousee operoitavaksi.

    Ihmisen pinna on rajallinen, mutta jos yhtälöön heitetään matkapuhelin, niin tilanne muuttuu. Allekirjoittaneen empiirisen tutkimuksen nojalla väitän, että ihminen osaa vastata rauhallisesti puhelimeen, vaikka Norjan Hammervikista saapunut prätkäjengi olisi juuri tuikannut hänen velkaneliönsä liekkeihin. Että Uutisen Jari halojaa. Ei, et soittanut laisinkaan huonoon aikaan.

    Puhelinmyyjä on ovela kettu. Esittelee ensin itsensä ja edustamansa yrityksen. Yrityksen nimi kuulostaa hienolta, mikä saa kuulijan laskemaan suojauksena. Ja se on virhe se. Sen jälkeen nimittäin satelee alakoukkua ja oikeaa suoraa, puhelinmyyjä papattaa kuin Busta Rhymes huutokaupan vetäjänä siten, ettei sinne väliin ole mitään mahdollisuutta kiekaista sanaakaan. Samaan aikaan tytär on asetellut itsensä istumaan rapakkoon, kuorinut osan banaaneista, syönyt yhdestä puolet ja tunkenut vaihtorahat viereisen auton etupyörän vannereikiin. Kuulijalla ei ole enää mitään käsitystä, mitä tämä puhelinmyyjä määkii. Sanoja, sanoja, juuri sinut on valittu, blaa blaa, elämäsi tilaisuus, pölöti pölö, uskomaton tarjous, hilipatipippan, vain harvoilla on nyt mahdollisuus ja sitä rataa.

    Osa suomalaisista on saanut äidinmaidossaan sellaisen ominaisuuden, että elämässä on pyrittävä miellyttämään kaikkia. Tästä syystä Herra Uutinen on puhelinmyyjän kanssa ymmällään. Parasta olisi tietenkin kertoa totuus ja latoa tädille, että tyttäreni juo juuri rapakosta moottoriöljyä ja tässä tilanteessa minua ei kiinnosta ternimaitokapselit vaikka saisin kaupan päälle saatana kolmion Eirasta. Mutta kun ei niin ei. Herra Uutinen sen sijaan kuuntelee yli-inhimillisen kärsivällisesti koko puhelinmyyjän esittämän aarian ja samalla katsoo lohduttomana tyttärensä riemukasta rapakkoleikkiä. Tekisi mieli istua samaan lätäkköön ja unohtaa aikuisuus. Antaisin kuran lentää. Maistuisikohan rapa vieläkin samalta kuin pienenä? Samalta kuin vanhoina hyvinä aikoina. Silloin se saatanan saapasfirmakin teki vielä pelkkiä saappaita.

    Alkuun

    Osa 6 - Otteita isukin päiväkirjasta, vol I

    On lauantaiaamu. Sen tietää siitä, että tyttäreni on päättänyt herätä pari tuntia aikaisemmin kuin normaalisti, sillä lauantaiaamut ovat iskän vastuulla. Kello on kuusi. Lämpimästä sängystä nouseminen viileään huoneilmaan on kuin astuisi pumpulista jääkiekkokaukaloon. Lattia on aivan helvetin kylmä. Sukat pitää vetää kiukulla jalkaan, jolloin toinen niistä ottaa ja repeää kantapään kohdalta. Kopeloin sukkalaatikosta uusia, mutta siellä lainehtii ainoastaan käsittämätön määrä yksinäisiä parittomia raukkoja. Tempaisen käsikopelolla yhden ja korvaan sillä rikkinäisen. On vielä pilkkopimeää. Polvi kolisee sängynkulmaan kun suuntaan ulos makuuhuoneesta. Sitä luulisi että ihmisotus ajan myötä oppisi muistamaan mihin on huonekalunsa sijoittanut. Mitä sitä paskaa.

    Aamukuselle. Miehille tyypilliseen tapaan, aamukusi on kännikusen jälkeen kaikista vaikeinta tähdätä maaliin. Pöntön reuna vetää epätasaista suihkua puoleensa kuin jokin ylimaallinen ureamagneetti. Kesken aktin sitä huomaa, ettei taaskaan muistanut nostaa tuota välikantta. Voi perkele. Vessapaperilla roiskeet pois, ristimerkki rintaan ja rukoilen jumalalta armahdusta, mikäli vaimo huomaa herättyään heikonlaisen tähtäykseni. Muistan sentään pestä kädet. Samalla katselen peilistä naamaani. Silmäpusseissa voisi kantaa ruokaostokset. Ja koska kaikkien miesten on, yksin ollessaan, pakko aina ilvehtiä peilikuvalleen, niin hoidan sen siinä samalla alta pois. Irvistys, virnistys, kieli ulos, silmät kieroon ja sitä rataa. Hampaidenharjaus seuraavaksi. Kaivan peilikaapista harjani, jossa on kuivuneita hammastahnakökköjä. Ketä selväjärkistä tahansa moiset kököt iljettäisivät, mutta ei ilmeisesti minua, sillä harja heilahtaa rutiinilla suuhun ja aloittaa tuhotyönsä. Joka kolmas suomalainen harjaa hampaitaan liian lujaa .

    Sitten tytärtä hakemaan. Matkalla pinnasängylle potkaisen varpaani Plaston muovimopoon ja heti perään astun jonkin saatanan terävän lelun päälle. Kivusta ulisten ja jalkaani pidellen istahdan lastenhuoneen sohvalle ja perseeni alle jää eilisiltainen legoista rakennettu torni. Häntäluu maistuu hampaissa asti. Päästelen manausten ryöpyn, jota tyttäreni kuuntelee hyvin tarkasti pinnasängyssään seisten. Nostaessani häntä syliini hän toistelee uskomatonta omaksumiskykyään todistavaa riimittelyä: ai peekele, voi peekele, peekeleen leekot. Pitänee yrittää valehdella vaimolle, että hoitopaikan pojat ovat opettaneet lapsemme noitumaan. Matkalla vaipanvaihtoon tyttö vielä kiekaisee muutaman peekeleen niin, että vaimo sen varmasti kuulee, joten se siitä suunnitelmasta.

    Keittelen aamupuuron sillä välin kun tytär lukee aamupostin kymmenen sentin suikaleiksi. Verrattomana puuronkeittäjänä minua ei ainakaan kuoltuani muistella. Kattilassa makaava liisteri sopisi paremmin tapettien kiinnitykseen kuin viattoman lapsen suuhun. Ja se lapsikin taitaa tietää sen, sillä ensimmäinen lusikallinen löytyy yllättäen keittäjänsä eriparisukilta. Lapsen syöttäminen voi olla vaikeaa. Varsinkin silloin kun se lapsi ei kerta kaikkiaan halua syödä. Helpompaa olisi naulata hyytelöä seinään. Omalta iskältä opittu niksi kuitenkin toimii. Pitää pöristä niin maan perusteellisesti ja vakuutella tyttärelle, että tämä tässä ei ole lusikka, vaan lentokone, joka tuo sinulle ruokaa. Välillä se lusikka on traktori ja välillä moottorikelkka. Pääasia on kuitenkin se, että isukki pörisee minkä ehtii ja tuntee itsensä täydelliseksi aasiksi.

    Vaimokin sieltä heräilee, jolloin tytär huutaa äidilleen iloiseksi tervehdykseksi oikein terävän peekeleen. Vaimo katsoo minun juuri niin salaperäisesti, kuin vain nainen voi miestään katsoa silloin kun mies on tehnyt vääryyksiä. Vaimo silittää hellästi lapsemme hiuksia, keittelee kahvit ja tekee lähtöä kursseille. On siis pitkä päivä edessä kaksistaan tyttären kanssa. Vaimon lähdettyä tyttö pitää perinteisen mielenosoituksen, joka sisältää lelujen heittelyä, television kaukosäätimen piilottamista, paljon huutamista ja muutaman napakan lyönnin kivesmaastoon. Päätän käyttää tyttöä ulkona hiekkalaatikolla. Valitettavasti hän on asiasta täysin eri mieltä. Ulkovaatteiden pukeminen on kuin toimisi mustekalan vaatturina. Siinä missä äsken oli vielä käsi, onkin nyt jalka. Kun lapsella on viimein vaatteet yllä, on isillä armoton hiki ja hehkuvanpunainen naamataulu. Pihalla vielä tyttö vie naapurin lapsen kädestä hiekkalapion ja sota on valmis. Tarvitaan kaksi aikuista irrottamaan lapset toistensa kurkuista.

    Viimeinkin on päiväunien aika. Ehdin siivoilla hieman enimpiä leluja pois lattialta sitä silmälläpitäen, että minulla olisi ehjät varpaat vielä huomennakin. Soittelen hieman kitaraa ja räpyttelen tietokonetta. Ikiomaa laatuaikaa itsensä kanssa. Sen illuusion särkee sitten tytön kaamea kirkaisu. Hölkkäilen puolijuoksua lastenhuoneeseen ja kolistelen taas varpaallani muovimopoa. Täällä kertaa kuitenkin sen verran sievästi, että pahemmat noitumiset saa pidäteltyä sisällään. Huoneessa tuoksuva aromi kertoo syyn kirkaisuun. Meillä on mitä ilmeisimmin tullut kakka. Aamupuuro on tehnyt näköjään tehtävänsä kun kakkakin pitää saattaa kirkumalla maailmaan. Suuntaamme vaipanvaihtoon.

    Kaupassakin pitää käydä. Taas samat pukemisrituaalit kaikkine erimielisyyksineen ja sitten vielä vakaasti lähtöhaluttoman tytön sitominen auton turvaistuimeen. Kaupassa tytär ei suostu istumaan kärryissä vaan itse on saatava kävellä. Samapa tuo. Ostoksien kerääminen on lähes mahdotonta, sillä jatkuvasti pitää riistää tyttären käsistä hedelmiä, jotka se on päättänyt syödä siltä seisomalta. Mehuhyllyjen edessä iskee uskomaton häpeä, kun tyttäreni alkaa vaatia itselleen pillimehua. Siinä on katsokaas sellainen juju, että tyttäreni lausuu pillimehun siten, että hän käyttää ainoastaan pillimehu – yhdyssanan ensimmäistä sanaa ja vaihtaa sen viimeiseksi kirjaimeksi uun. Päätelkää itse siitä, mitä se tyttö siellä hyllyjen edessä aika kovaäänisesti vaati, sillä minä en sitä sanaa kehtaa tähän nyt kirjoittaa.

    Alkuillasta yritän opettaa tyttöä kylpyhuoneessa potalle. Ylpeänä hän siinä istuu ja aina tasaisin väliajoin kurkkii potan uumeniin, onko pissa jo tullut. Käännän hetkeksi selkäni ja napsautan saunan päälle. Kääntyessäni takaisin on kylpyhuoneen lattialla pelkkä potta. Tyttöä ei näy missään. Huutelen häntä palaamaan, mutta vastausta ei kuulu. Hetken päästä tyttö ilmestyy ja ilmoittaa tomerasti että pissa tuli. No voihan helvetti ja kaikki sen esikartanot. Ryntään silmä kädessä lattioita tuijottamaan ja yritän kysellä autuaasti hymyilevältä tytöltä vinkkejä pissan mahdollisista koordinaateista. Olohuoneen matto? Keittiö? Ei vastausta. Avuliaasti tyttö kyllä etsii kaverina vaikka juuri itsehän se on sen miinan tänne jonnekin piilottanut. Samassa vaimo tulee kotiin. Varoitan häntä mahdollisesta virtsa-ansasta, jota emme ole vielä paikallistaneet. Kuljeksimme sitten oikein koko perheen voimin etsimässä tätä mystistä pissaa. Ei löydy mistään. Tulkitsemme koko hössötyksen vääräksi hälytykseksi ja alamme suunnitella iltatoimia.

    Käymme saunassa ja saamme tyttären viimein yöunille. Juttelemme niitä näitä ja päätämme itsekin suoria yöpuulle. Olen henkisesti täysin loppu ja ruumiiltanikin melkoisessa remontissa. Istahdan sängynlaidalle ja tuijottelen sukkiani. Eriparia ne tosiaan ovat. Koko päivän olen heilunut perkele oikeassa jalassa musta sukka ja vasemmassa vitivalkoinen vastaava. Riisuudun ja painan pääni johonkin märkään. Käännyn hitaasti vaimoni puoleen ja kuiskaan pimeydessä, että taisin löytää sen kadonneen kusen.

    Alkuun

    Osa 5 - Laita nyt se televisio jo kiinni

    Isoisäni aikoinaan väitti minulle, silloin vielä henkisesti terveelle ja kirkasotsaiselle nuorukaiselle, että liiallinen television katselu kutistaa aivoni pikkuhiljaa tunnistamattomaksi möykyksi, joka sitten yöllä nukkuessani valuu nenän kautta räkänä tyynylle. Eipä tullut seuraavana yönä nukkumatti kylään. Eikä varmaan jäänyt kauaksi, että olisin työntänyt vessapaperitolleroita sieraimet täyteen, jottei tämä makaaberi aivoulostus olisi onnistunut. Pappa tiesi ne narut, joista kannatti nykiä. Hieno mies. Sen lisäksi, että hän osasi ilmaista asiansa siten, että se uppoaa tyhmäänkin päähän, hän myös oli tavallaan oikeassa. Aivoräkäosuus ei sentään pidä paikkaansa. Tai mistä sen tietää. Aika monesti sitä aamulla löytää posken ja tyynyn välistä selittämätöntä limaa, jota sitten sen kummemmin tutkimatta nimittää kuolaksi. Oletetaan nyt kuitenkin, että se kuola on pelkkää kuolaa, eikä ollenkaan nesteeksi muuttunutta ajattelukapasiteettia. Totta siinä papan analyysissä oli se, että televisio kyllä tyhmentää ihmisen.

    Lukemattomat kerrat sitä on kotiin tullessa pamauttanut sen sontalaatikon päälle vailla minkäänlaisia tarkoitusperiä. Varsin hyvin sitä tietää, että mitä luultavimmin juuri sillä hetkellä ruudulle ilmestyy nukkemainen, puuterilla kyllästetty tissivako, joka arvuuttelee katsojilta päivän sanaa. Sana on tietysti jokin ilmiselvyys, josta on otettu pari kirjainta pois siten, että sen suuren mysteerin ratkaisisi jopa naapurin koira. Soita ja voita satanen puhtaana käteen. Ruudun alalaidassa lukee maailman pienimmällä fontilla, että puhelu maksaa kolmetoista euroa sekunnilta. Kerrassaan loistavaa viihdettä, ajattelee Marjatta Loimaalta, soittaa annettuun numeroon ja pääsee suoraan lähetykseen. Tissivako kyselee, minkälainen sää Loimaalla on, ja kun se on todettu sateiseksi, saa Marjatta paljastaa päivän sanan. Tissivako tuulettaa oikeaa vastausta kuin juuri olisi keksitty lääke syöpään. Marjatalle läpsähtää palkkioksi satanen riihikuivaa rahaa ja vajaan kuukauden päästä noin 150 euron puhelinlasku. Onnea Loimaalle.

    Fiksu ihminen läpsäyttäisi tässä vaiheessa töllöttimen kiinni ja kantaisi sen helvetinkyytiä lähimpään kompostiin. Mutta koska fiksuus on katoava kansanperinne, televisio on ja pysyy päällä. Saippuasarjojen eliittiin kuuluva Kauniit ja Rohkeat työnnetään seuraavaksi katatoniseen tilaan vajonneen katselijan verkkokalvolle. Siinä on sellainen sarja, jonka kirjoittajat ovat syöneet enemmän hallusinaatiosieniä kuin meikäläinen perunoita. Forrestereiden pasmat ovat menneet jo ajat sitten umpisolmuun, kun käsikirjoittajat ovat laittaneet heidät harrastamaan sellaista sukurutsaa, että minkä tahansa uskonlahkon pitäisi julistaa koko sarja pannaan. Tätä juhlaa tuleekin sitten joka helvetin arkipäivä. Hallelujaa.

    Tässä vaiheessa voi vaikka vaihtaa kanavaa, mikäli orastava aivovamma antaa periksi. Ykkösellä tulee asiaohjelmaa liito-oravista. Metsuri noituu Husqvarnan moottorisaha sylissä, kun ei saakaan laittaa seitsemääsataa hehtaaria metsää tulitikuiksi. Kakkosella tulee mielenkiintoinen dokumentti, mutta se on nerokkaasti sekä tekstitetty että puhuttu ruotsiksi. Kolmosella jumalattomalla leualla siunattu Ridge jatkaa irvistelyään. Pakko siis siirtyä Neloselle. Siellä ylipainoinen, vääjäämättömästi kaljuuntunut viiksivallu luennoi hämmästyneelle naiselle, ettei aviomiehen kaikkia rahoja kannata tuhlata Guccin kenkiin ja Max Factorin meikkeihin. Tämä laupias ja viiksekäs samarialainen on nimeltään Dr. Phil, ilmeisesti ainoa rationaalinen amerikkalainen koko saatanan läntisellä mantereella. Hänen lopullinen neuvonsa ostosvimman riivaamalle naiselle on, että lopeta se päätön visan vingutus. Ja yleisö taputtaa. Nainen on parantunut vajaassa varttitunnissa vuosia vaivanneesta sairaudesta. Pakkohan sille on taputtaa. Ohjelman lopuksi Dr. Phil kiittää hehkuvanpunaisia kämmenpohjiaan yhteen hakkaavaa yleisöään, kaappaa minikokoisen, botoxilla pumpatun vaimonsa kainaloon ja harppoo jumalatonta vauhtia takahuoneeseen nauramaan ja laskemaan rahojaan.

    Iltaan mahtuu vielä rautaisannos nykymuodinmukaista realitytuubaa ja toki Salatut Elämät. Ei ole sillä Taalasmaan Ullallakaan kaikki työkalut oikeassa pakissa. Siitä naisesta löytyisi Tohtori Philillekin työsarkaa. Sauli-paran tyttöystäväkin suukottelee oman naisopettajansa kanssa. Aika hurjaa settiä törkkää, kun miettii, että suurin kohderyhmä on varmaan esipuberteetissa kiemurtelevat pikkutytöt. Miten lienee heidän mielensä tuollaista suodattaa, kun itselläkin heittää päässä kupperiskeikkaa ja aivot pyrkivät nenän kautta raittiiseen ilmaan.

    Tuntitolkulla sitä on jo istunut kuin naulittuna sohvalla tuijottaen mitä kaameinta kuraa ja television sammuttaminen ei ole käynyt edes mielessä. Vaimon kanssa on turha keskustella, koska kokonaisen lauseen muodostaminen on käynyt siinä mielentilassa mahdottomaksi. Aikaisemmin tähän kurakavalkadin ulospanoon riitti kaksi kanavaa. Nykyisin sitä paskaa saa niellä vähintään neljältä kanavalta. Digiboksin ostaneet ja kaapelikanavataloudet saavat nauttia vielä laajemman aterian. Onnea heille.

    Kyllä se pappa tiesi mistä puhui. Sitä ei vain silloin Ritariässää katsellessa ymmärtänyt, että sitä vielä aikuisena suostuu katsomaan, kun aikainen mies kauhoo dollarinkuvat silmissään sonnin silmämunia naamariin ja vieressä juontaja kannustaa jatkamaan. Kyllä sä pystyt siihen! Tuonne jäi vielä murunen! Syö, syö silmämunaa, niin olet pelkokertoimen seuraava voittaja! Se on viiskytädonaa kun vielä vedät nuo torakat ja tuon sian paksusuolen! Voi herranjumala. Kyllä se lapsuuteni Ritariässä oli sentään laatuviihdettä. Siihen aikaan David Hasselhoff oli kovin jätkä, jota maa päällään kantoi. Iskäkin valehteli, että meidän Saabissa oli samanlainen hyppynappi kuin Ritariässällä. Se oli sellainen nappi, jossa oli punaisen kolmion kuva. Sitä ei kuulemma koskaan saisi painaa, ettei vain saappi loikkaisi vahingossa metsikköön. Kävipäs kerran sitten niin, että sukuloimaan matkalla ollut Uutisen perheen auto hyytyi Kuusamontien varteen. Iskä tietenkin otti ja painoi hyppynappia, joka sittemmin paljastui hätävilkuksi, ja meikäläinen huutaa takapenkillä kuin kiveksiään vahingossa haukannut elefantti. Siinäpä olikin sitten isukilla tilannetta kerrakseen; edessään konepellin alta harmaata käryä puskeva vanha Saab, vieressä äkäiseksi äitynyt allekirjoittaneen äitee ja takapenkillä lohduttomasti ulvova illuusionsa menettänyt viisivuotias Jari-poika.

    Alkuun

    Osa 4 - Se Iines on kyllä perseestä

    Eräänä kesäisenä iltana, rivakan viinan kanssa läträyksen lomassa, keskustelimme hyvien ystävieni Mikan ja Jarkon kanssa Aku Ankasta. Siis siitä lehdestä, emme niinkään itse Akusta. Käsittämätöntä siinä lehdessä on se, että se on kasvattanut lukijoitansa kohta kolmen sukupolven ajan apuratasiästä aikuisuuden kynnykselle menettämättä suosiotaan. Voi vain arvailla kuinka moni on oppinut esimerkiksi yhden sivistyksen peruskivistä, lukutaidon, tämän sarjakuvan ääressä. Tässä on siis kyse erittäin tärkeästä kulttuurinhaarasta. Eikä suinkaan mistään helvetin oopperasta, jossa ylensyönyt parrakas mies smokissaan huutaa käsittämättömyyksiä iltapuvut päällä istuville ihmisille. Hulluinta koko hommassa on, että se mies saattaa jodlata aariaansa vaikka italiaksi, vaikka oltaisiin suomessa. Minusta se ei ole merkittävää kulttuuria, minusta se on lähinnä typerää.

    Mutta takaisin Aku Ankkaan. Aihe on ajankohtainen siksi, että kolmentoista vuoden tauon jälkeen minun postilaatikkooni taas kolahtaa joka keskiviikko uunituore Aku Ankka eli akutski. Tyttärelleni tilasin, vaikkei avovaimo usko sitä vieläkään. Enhän minä toki itselleni. En lainkaan tykkää lukea Aku Ankkoja esimerkiksi vessassa. Joku muu ne sinne pöntön vesisäiliön taakse piilottaa.

    Lehti ei ole muuttunut vuosien saatossa oikeastaan mihinkään. Mutta itse huomaa muuttuneensa. Lapsena sitä ei huomannut minkäänlaisia epäkohtia tarinoissa. Nykyisin on toisin. Otetaan aluksi vaikka perhesuhteet. Kellään päähenkilöllä ei ole omia lapsia. Tai ainakaan niistä ei koskaan puhuta. Aku hoitaa veljenpoikiaan. Veljenpoikiaan! Missä on tämä veli? Vankilassa? Afrikassa? Ja Mikki on samassa tilanteessa Akun kanssa, veljenpoikiaan on kasvatettava hänenkin. Tosin Mortti ja Vertti ovat Mikin huostassa nykyään yhä harvemmin jos koskaan. Ehkä poikain iskä on viimein viisastunut, eikä ole enää tarttunut pulloon. Tätä me emme tiedä, sillä sitä ei meille kerrota. Itse pitää arvailla.

    Roope-sedälle ei myöskään heru juuri sympatiaa. Kaveri kylpee rahassa ja omat sukulaiset elävät köyhyysrajan alapuolella. Mikä sankari se sellainen on? Jos minä olisin Aku, niin kyllä kävisin näyttämässä Roopelle närhenmunia ja vääntäisin siltä kakkulat rusetille ja työntäisin ne sen mulkun nieluun. Silinteriin voisin vääntää kunnon ruislimppupaskan ja onnenmarkan työntäisin pajatsoon. Kuri se pitää olla porvarillekin.

    Mittasuhteet ovat myös menneet Disneyn Waltilla sekaisin. Jos Mikki on kerran hiiri ja Pluto ilmeisesti koira, niin kuinka helvetissä he voivat olla lähes samankokoisia. Ja oletteko muuten huomanneet, että Pluto on täysin karvaton. Karvaton on raukka ja iho sillä on sitten oranssi. Jos sellaista otusta joku taluttaisi Oulunsalon raitilla, niin itku pääsisi lapsilla ja karkuun juoksisi kovimmatkin jätkät. Varsinkin jos se taluttaja olisi sen oranssin koiraparan kokoinen rotta.

    Mies kun olen, niin toki myös Iines nostaa karvat pystyyn. Siinä on nimittäin uskomaton lutka. Sehän vie Akua ja Hannua kuin pässiä kiveksistä. Panee raukat kilvoittelemaan seurastaan jos minkälaisiin koitoksiin. Kapsahtaa tietenkin sitten voittajan kaulaan kuin pahinkin pyrkyri. Vuodesta toiseen sietää jätkät sen vampin pompottelua eikä loppua ole näkyvissä. Ottaisi Aku siitä Magian Millasta itselleen vaimon. Sähäkän näköinen kissa. Goottivehkeet ja tummat meikit ja kaikki. Petihommissa olisi posauspommeineen varmaan uskomaton peto. Noitahan se on, mutta naimisissa olevat kaverit väittävät muutenkin, että noitia niistä kaikista vaimoista lopulta tulee.

    Epäkohdistaan huolimatta tämä lehti pitää silti otteessaan. Sen tarinat ovat ainoita turvallisia paikkoja, joissa paha saa aina perselataskansa. Vaikka Nokia myytäisiin Kiinaan ja Atria saksalaisille, niin onhan meillä aina akutsi ja Porilaisten marssi

    Alkuun

    Osa 3 - Voiko supermarketista selvitä hengissä

    Yksi paikka, jossa ihminen voi käydä hajoamassa pirstaleiksi, on vapaavalintainen hypersupermarketti ruuhka-aikaan. Jo parkkipaikkaa hakiessa alkaa epäillä omaa järkeään, kun on kuusitoista kertaa kiertänyt koko alueen ja vain huomatakseen, että tässä maassa ei saatana osata pysäköidä autoa. Toyotat ja hondat on lyöty tylysti juuri sen verran vistoon, että kaksi autoa vie kolmen auton paikan. Ja siinä pyörätuolikuvalla merkityssä ruudussa makaa teiniviiksen asuttama vanha datsun. Hiki on jo aikaa sitten kastellut kainalot ja dödöstä on jäljellä enää naaman kokoinen märkä läsi kainalossa. Kirosanoja huutaen pitää lopulta pysäköidä mailin päähän ovista.

    Kärrytkin nykyään pitää pantilla lunastaa. Ja ikinä ei ole taskussa sitä vaadittavaa kolikkoa. Mihin sitä panttia tarvitaan? Mikä on syy? Miksi helvetissä ne kärryt ovat ketjuilla kiinni toisissaan? Varastaako joku ostoskärryjä? Ihan ammatikseen? Joku toinen kauppias? Ristus. Ja kuka riivattu on keksinyt sen uuden automaattisesti pyörivän sisäänkäyntihässäkän asiakkaita kiusamaan? Insinööri helvetistä? Sekin pistää miettimään ihmiskunnan kehitystä, kun joku varttiaivo työntyy viimetingassa hirveällä kiireellä siihen pyörivään karuselliin ja tööttää omilla panttikärryillään viatonta allekirjoittanutta suoraan ristiselkään.

    Kun pyörivät sähkökoneet päästävät viimein sisälle, iskee juustoinen taustamusiikki suoraan vastapalloon. Ihmisten aiheuttama meteli lyö korvat lukkoon, mutta silti se musiikki työntyy siitä kevyesti läpi ja ravistelee aivot tyhjäksi. Mitä helvettiä minun piti ostaa? Missä ostoslista on? Tunti sitä vaimon kanssa kirjoitettiin. Ja siihen se jäi, keittiönpöydälle. Mylvähtelen painokelvottomia.

    Väkeä on keskikokoisen joukkomellakan verran joka käytävällä. Ei mitään mahdollisuuksia työntyä kärryjen kanssa sekaan. Varsinkaan kun naapurintädit ovat yhyttäneet toisensa maitohyllyn edessä ja huolellisesti asettaneet kärrynsä siten, että mistään suunnasta ei heitä voi ohittaa. Nämä käkättäjät voisivat ihan hyvin lallattaa asiansa sitten kotosalla, seinänaapureita kun ovat. Mutta ei se tietenkään käy päinsä. Jostain syystä se vain on niin, että heillä on pakottava tarve jumittaa juuri siinä maitohyllyn edessä keskellä epätoivoisesti ohitse pyrkiviä ihmismassoja.

    Kauppias on ollut ovela ja asetellut tavarat siten, että koko saatanan halli on kierrettävä ennen kuin kärryissä löytyy tarvittavat eväkset. Jalat ovat kuin maratonin juosseella. Vessapaperia etsiessä se lopullinen murentuminen sitten tapahtuu. Kuuden hehtaarin kokoinen myymälä eikä missään vessapaperia. Kysyn asiasta ohikulkevalta myyjältä ja hän kertoo tavaran loppuneen paperiliiton lakkoilun takia. Itku ei ole kaukana. Epätoivon partaalla heitän neljä pakettia nessuja kyytiin ja vakaasti päätän, että ensi viikolla sekä nenä että perse niistetään samalla tavaralla. Matkalla kassoille joku kaistapäinen setä vielä kolhii minua ostoskorillaan kahdesti pohkeeseen. Hiljaa mielessäni mietin, että jos en olisi näinkin rauhallinen ja elämää kunnioittava mies, aukeaisi tuo tarjouksessa oleva grillivälinesetin paketti välittömästi ja alkaisi murhatyöt.

    Kassajonossa vietetty vartti ei helpota olotilaa juurikaan. Auto on varmasti sulanut auringonpaahteessa asfalttiin kiinni. Tosin sillä tuskin on merkitystä, koska epäilen suuresti, että selviäisin hengissä sinne asti. Nimittäin toki siinä minun edessäni köpöttelevä mummo on unohtanut punnita kurkkunsa, joten koko jono seisoo paikallaan sillä välin kun myyjä käy hakemassa siihen hintalapun. Mummo vielä kehtaa tingata, että olisit nyt antanut ilmaiseksi. Omien ostosteni loppusumma on pienen valtion vuosibudjetin kokoinen. Kassakuitti sellaiset reilu puolimetriä pitkä. Ja sen alalaidassa lukee kuin kuoliniskuna: ”Tervetuloa uudelleen.”

    Alkuun

    Osa 2 - Yleisten saniteettitilojen sudenkuopat

    Nykymaailmassa paskalla käymisestäkin on tehty lähes pyhä asia. Ainakin jokainen mies kuuluu samaan salaliittoon, jossa on eräitä kirjoittamattomia lakeja, joita ei saa missään olosuhteissa rikkoa. Katsokaas kun yleisessä käymälässä, josta löytyy useampi väliseinin eristetty paskakoppi, vallitsee ihan eri säännöt kuin muualla. Totta kai. Hullukin sen tietää. Ensinnäkin tarpeilleen tullessaan, kaikki perusreimat kävelevät epäröimättä siihen koppiin, joka sijaitsee mahdollisimman syrjässä. Ovi laitetaan lukkoon ja lukon pito varmistetaan helvetinmoisella rynkytyksellä useampaan kertaan. Tämä tietenkin siltä varalta, että joku salakavala saniteettitilan käyttäjä saattaa saada yhtäkkiä päähänsä repiä oven saranoiltaan. Siinä ei heikko lukko pidättele.

    Kun lukitus on todettu hyväksi, kengät on pyyhitty lattialla nilkkoihin asti lilluvasta kusesta ja edellisen ulostajan tuotos on huuhdeltu pöntöstä, voi itse toimitus alkaa. Ja siinä vaiheessa myös tilanteen pyhyys ottaa vallan. Nimittäin yleisessä käymälässä on kerta kaikkiaan kakattava niin, ettei siitä lähde minkäänlaista ääntä. Hipihiljaa istuu aikuinen mies pöntöllä ja toivoo, ettei pökäle molskahda isosti pudotessaan. Jotkut jopa viskovat pöntön ensin täyteen vessapaperia, joka pehmentää iskua, ja käyvät sitten vasta pakaraisilleen. Eikä tämä lopu tähän.

    Jos käy niin hullusti, että joku toinenkin sattuu juuri samaan aikaan samaan käymälään, tapahtuu seuraavaa. Lukon pitävyys varmistetaan uudelleen parilla hiljaisella rynkytyksellä. Vaikka lukko vaikuttaa edelleen pomminkestävältä, pidetään varmuuden vuoksi vielä ovennupista kiinni ikään kuin varmistukseksi. Ponnistelun on myös lakattava välittömästi, sillä siitä aiheutuva ähinä saattaa herättää toisen vessa-asiakkaan huomion. Mitä luultavimmin tämä yhtä aikaa paskalle sattunut mies kokeilee toki sitä samaa syrjimmäistä koppia, jossa sinä istut, koska hän on mies, yleisessä käymälässä ja kirjoittamaton laki koskee täten myös häntä. Todettuaan juuri sen oven olevan lukossa hänen on pakko tyytyä toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon. Koppiin, joka on toiseksi syrjimässä. Kyllä, siihen tälläytyy viereiseen kakkalootaan toinen poloinen yleiseen vessaan eksynyt. Kaksi aikuista miestä samat mantrat suorittaneena istuvat hiiren hiljaa muka toisistaan mitään tietämättä ja yrittävät epätoivoisesti kakata äänetöntä kakkaa.

    Mikä helvetti meitä vaivaa? Jokainen ihminen ulostaa. Ihan jokainen naapurin sedästä Ilkka Kanervaan käy luultavasti päivittäin paskalla. Frodo Reppuli on joutunut kuvaustauolla repimään nuttua yltään ja ponnistelemaan haltijaleivät perperin kautta ulos. Niin se menee. Kukaan ei säästy siltä vaivalta. Siitä huolimatta koko touhusta tehdään sellainen sirkus, että ulkoavaruuden maahiset nauravat meille katsellessaan teleskooppikiikareilla tänne tellukselle. Ei mene minulla jakeluun. Aionkin tästä lähtien ulostaa erittäin äänekkäästi varsinkin yleisessä käymälässä. Ponnistan niin, että verisuonet poksuu ja pierut nauravat seinillä.

    Ja miettikääpä vielä kumpi oikeastaan on säälittävämpi. Ihminen, joka reilusti ja miehekkäästi mitään salailematta hoitaa tarpeensa. Vai hiirulainen joka istuu piilossa koko maailmalta, käsi vessan ovinupissa kiinni ja hiljaa odottaa torttua, joka ei koskaan tule.

    Alkuun

    Osa 1 - Autoilun sietämätön vaikeus sivistysvaltiossa

    Väittävät suomalaisten olevan sivistynyttä kansaa. Täällä osataan tehdä matkapuhelimia, avaruusvehkeiden osia, laivoja, paperia, tukiasemia, voimalaitoksia ja mämmiä. Loviisassa professorit halkovat atomeita, jotta saa ihminen tuikkua pirttiin. Fiksujahan sitä ollaan, vai mitä. Ei tuollaisten liipaisimien rakentelu onnistu typeryksiltä. Mutta joskus se fiksuus vain unohtuu, ainakin liikenteessä. Suomalainen mies on ratin takana itse perkele. Ja mitä isomman auton ratti se on, niin sitä pitemmäksi sarvet ja se kyrpä siinä keskellä otsikkoa kasvavat. Keskisormi kuuluu auton hallintalaitteisiin siinä missä vilkku ja vinkkarit. Sillä osoitetaan toiselle puusta jalkautuneelle apinalle, että tässä ajaa nyt sivistynyt suomalainen mies, joten pois alta jumalauta.

    Nykyään matka esimerkiksi töistä kotiin riittää jo yhdenlaiseksi ekstremeharrastukseksi. Siinä kun kello lyö neljää, hyppää Suomessa miljoona helevetin vihaista reinoa autoon. Ratista pidetään kiinni sormenluut napsuen ja hampaat on irvessä kuin ukrainalaisella moukarinheittäjällä. Vasta on istuttu filmaattisena palaverissa, kehuttu johtajan lapset ja vaimo ja istuttu kiltisti lärvi virneessä. Mutta kun autoon pääsee, niin mikään ei enää päde. Liikenne on sotaa ja autot hyökkäysvaunuja. Nopeusrajoitukset ovat silkkaa vittuilua ja punaiset valot suorastaan komentavat painamaan kaasua. Onko se jumalauta liikaa vaadittu, että otatte apinat järjen käteen ja ajattelette muitakin liikkujia.

    Sitten on vielä näitä Ûber-reinoja, jotka vetävät ensin pään täyteen humallusnesteitä ja tämän jälkeen lähtevät sohimaan vaihdetta silmään. Uskomatonta. Ei kestä kristityn perse tuollaista. Kyllä asia nyt on niin, että puolelta suomalaisista pitäisi ottaa kortti pois ja antaa kurahousut ja Matchboxin pikkuauto tilalle. Tämän jälkeen voisi osoittaa reitin lähimmälle hiekkalaatikolle. Sinne mene, reino, leikkimään neppistä ja pois häiritsemästä kun aikuiset ihmiset ajavat kohti auringonlaskua.

    Alkuun

    irti - lopettajan päiväkirja (2009)

    Paatunut tapatupakoitsija Herra Uutinen ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa vuosia kestäneen käryttelynsä. Tässä päiväkirjassa seurataan herkeämättä tapahtumien kulkua, kaunistelematta, eikä mitään jätetä leikkaamon lattialle vaikka syytä olisi.

    APUVÄLINEET

  • 12 viikon Champix -kuuri
  • Pfizerin LifeREWARDS ohjelma
  • Terveystalon hurjan pelottava motivaatiotäti
  • Irti tupakasta -pilottiryhmä

    Sunnuntai 26.7.2009 - Alkusanat

    Oli synkkä ja myrskyinen keskipäivä vuoden 1997 Tallinnassa. Paitsi että ei ollut lainkaan synkkää ja myrskyistä. Mutta oli kuitenkin keskipäivä, vuosi 1997 ja paikkana Tallinna. Hotelli Virun edusta oli täynnä turisteja. Osa tutki kaupungin karttoja, osa ei tutkinut mitään. Keskelle tätä tutkimista ja ei-tutkimista pölähti Viruhotellin pääovista 17-vuotias Jari.

    Hetkeä aikaisemmin olin ollut Hotellin yläkerroksen aulassa, jossa kuulemma legendan mukaan on joskus joku katsonut Viroksi dubattua länkkäriä, missä John Wayne rymistelee ulos saluunan heiluriovista ja huutaa tärkeänä: "Kussa on mun hopotiti?!" Hilarious. Tällä kertaa televisiosta oli kuitenkin tullut vain uutisia ja säätä. Uutislähetys on muuten Viroksi "uudiste saade". Melko vekkuleita ovat, Virolaiset. No. Virolainen oli se syyläleukainen ja aivan ämpäriruma kioskintätikin, joka myi minulle ensimmäisen tupakka-askini. Muistelen häntä edelleen lämmöllä aina kun teroitan tahkokivellä vesureita.

    Viimeiseen 12 vuoteen mahtuu paljon tapahtumia, iloisia ja surullisia. Jos otan ja lasken kulutuskeskiarvokseni 15 savuketta päivässä, olen niiden ilojen ja surujen keskellä polttanut 65700 savuketta. Jos ne kaikki savukkeet laitetaan pitkittäissuunnassa peräkkäin, siitä muodostuu reilusti yli viisi kilometriä pitkä jono huonoja päätöksiä. Tämä nykyinen 29-vuotias Jari antaisi niin lujasti nyrkillä käkättimeen sille 17-vuotiaalle Jarille. Niihin aikoihin minulla oli muuten pitkät hiukset ja paikallisessa parturissa teetetty pehmennys. Siis kiharat. Voi elämänkoulu ja karttakepillä sormille! Miksei kukaan antanut silloin selkään? Kysyn vaan! Tarvetta olis ollut.

    Parempi kuitenkin myöhään kuin vielä myöhempään. Työpaikan kautta järjestin itseni pilottiryhmään ja tulevana tiistaina alkaa 12 viikon Champix-kuuri. Se kuulemma saattaa aiheuttaa ilmavaivoja. Luvassa siis vähintään kaksitoista viikkoa päiväkirjarupsuttelua, olkaa hyvät!

    Maanantai 27.7.2009 - Ruuvipenkki

    Työrupeamasta johtuen alkuviikko vietetäänkin Kajaanin suunnalla, joten kuuri ja pilottiryhmän istunnot alkavatkin vasta keskiviikkona. Hyvä syy imeä körttiä yksi ylimääräinen päivä. Tai siis, itse asiassahan lääkekuurin alussa vedellään sitä pössykkää niin kauan kunnes se tupakehtiminen, huhujen mukaan, alkaa maistua samalta kuin imisi pillillä suolikaasua. Huippua! Mutta kuitenkin, homman aloitus nytkähti siis vuorokauden verran kauemmas. Eikä mitenkään vastahakoisesti, jos ollaan aivan rehellisiä, rehtejä eikä puhuta luikurivalheita kuin rotta!

    Pääskyset ovat muuten tehneet pesän konttorin tupakkapaikan yläpuolelle. Isipääskynen ja äitipääskynen suojelevat pesässä tsirpittävää jälkikasvuaan kuin kunnon vanhempien kuuluu. Siis syöksymällä kamikazehyökkäyksiä kohti kaikkea mikä liikkuu. Äiti- tai iskäpääskynen paskansi juuri hetki sitten olkapäälleni, en ehtinyt kysyä kumpi sieltä tuli kohti. Mutta aina sitä oppii jotain uutta; linnunpaska on tuoreena ruskeaa eikä suinkaan heti valkoista! Ihme kumma! Ne mulkut käyvät varmaan maalaamassa sen paskan valkoiseksi vasta myöhemmin, sitten kun kukaan ei ole katsomassa.

    Ja sekin tuli vielä mieleen, että jos ihminen laittaa naamansa täyteen sonnirenkaita, hakaneuloja ja mitälie uistimia, kampaa tukkansa siten, että näyttää edestä katsottuna aivan tiskiharjalta, maalaa naamansa valkoiseksi kuin vanupallo ja raahustaa kengät louskuttaen yönmustassa vampyyriviitassa kesät talvet hartiat luimussa, niin ei kyllä kannata sen näköisenä mennä työhaastatteluun. Vaikka se ulkonäkö on kuulemma joku statement. Niin ei se haastattelija sitä silti välttämättä tiedä. Varsinkin jos se on suvaitsematon, eikä voi ymmärtää ihmistä, joka haluaa näyttää ruuvipenkiltä.

    Tiistai 28.7.2009 - Thomas Ledin

    Terveisiä Kajaanista, täällä on paljon Kajaanilaisia. Tässä iltajoutilaana kävin tutustumassa Kajaanin linnaan, joka on leipaistu pystyyn keskelle jokea Ämmänkosken saareen 1600-luvun alussa. Ja siinä se seisoikin kuin tatti noin sata vuotta, kunnes ryssä tuli vuonna 1716 saappaat kopisten, valloitti linnan ja tuikkasi Colt-sytkärillä ruutikellarin tuleen. Ja kaikkia vituitti aivan hirveästi. Vituitti siksi, kun se hirveällä hommalla saareen kasattu linna ropsahti taivaille, pitkin Kajaaninjokea ja jäljelle jäi vain rauniot. Silloin kyllä varmasti seisoi liuta Kajaanilaisia kädet puuskassa joen rannalla funtsimassa, että saatanan ryssät minkä taas teki. Paitsi ruotsinkieliset funtsivat saman ruotsiksi, jävla ryssor vad gör ni igen. Ja tosi moni siellä rannalla varmasti poltti tupakin, ettei menisi enempää hermot. Heidän kunniakseen kaivoin taskustani Colt-sytkärin, sytytin säpäkin ja poltin sen, hartaasti niitä synkkiä 1700-luvun Kajaanilaisia miettien.

    Lopettamisaikataulu on nyt selkiintynyt sen verran, että keskiviikkona istun alas henkilökohtaisen motivaatioterveystätin kanssa, joka ottaa minulta luulot ja ilveilyt pois niin että pallea rytkyy. Sen jälkeen on perjantaina lääkärisetän vastaanotto, ja hän myös ottaa ja koputtaa minulle refleksivasaralla järkeviä ajatuksia otsaan. Samana päivänä alkaa lääkekuuri ja viikko siitä eteenpäin on sitten se lopettamispäivä. Eli se samainen päivä, jona hyvän ystäväni mukaan helvetti jäätyy. No niin Saatanan Belsebuub, palttoota päälle!

    Saatanasta ja belsebuubista tuli mieleen, että oletteko muuten ajatelleet, että kaikista leikkeleistä on alettu kuin riivattuna tekemään sitä ohuen ohutta versiota. Joka jumalan leikkele on siipaloitu ohueksi kuin silkkipaperi. Ja sitten pakettiin leuhkasti painetaan, että vain 6 kcal / siivu. No ei kait siihen läpikuultavaan kinkkuläysteeseen enempää kaloreita mahdu vaikka truutalla hikipäässä survoisi! Sitten joutuu viaton leivänjyystäjä laittamaan niitä rekkuloita ainakin kuusi päällekkäin, että maistuu leivässä muukin kuin leipurin käsi. Huijauspetosta! Tämä todettiin eilen Kajaanin Citymarketissa. Siellä tuli keskusradiosta Tomas Ledinin Sommaren är kort, mikä teki illasta täydellisen jatkaa vesureiden teroittamispuuhia kera tahkokiven.

    Keskiviikko 29.7.2009 - Tshernobyl

    Olen motivaatio ja tahtotila! Tänään sain puhaltaa täysillä siniseen mikrospirometriin, joka piipitti kuin R2-D2 ja laski keuhkojeni iäksi 29 vuotta. Mikä on tismalleen sama ikä kuin lopullakin kehostani. Tämä tieto huojensi, koska nyt keuhkot eivät ainakaan koe muiden sisäelimien taholta ikäsyrjintää eikä muutakaan vittuilua. Koe todisti kiistatta myös sen, ettei kukaan minua vanhempi tahi nuorempi roisto ole käynyt salaa vaihtamassa keuhkojamme päikseen, kun itse on ollut pahaa-aavistamattomana päikkäreillä tai muuten tiedottomassa tilassa. Jei! Tämä kunnialla suorittamani keuhkojen ikätesti oli kyllä kätevä kuin haarukka. Toisin on vaikka peräsuolentähystystestin kanssa, jossa ne survoo väkipakolla kameran persieen. Ei tietenkään mitään Canonin PowerShottia (7,2 Mpix). Koska sen laukaiseminen siellä suolessa olisi jopa lääkäreille ylivoimaisen vaikeaa. Lisäksi linssi olisi todennäköisesti ihan paskassa, eikä kuvasta saisi mitään selvää. Ja lääkärit olisivat porukalla aivan äimänä, että höööö, esittääkö tuo otos nyt suolisolmua, naulapyssyä vai soitetaanko vielä Rampelle ja kysytään siltä.

    Lopettamisurakka sai tänään siis virallisen alun. Motivaatioterveystätin nuhtelut ja kannustus on nyt kuunneltu ja nurkan takana odottaa lääkärisetän refleksivasara sekä resepti. Tie tulee olemaan pitkä, jäinen ja liukas. Seurantajakso on 12 kuukautta, jonka jälkeen taistelu ei suinkaan ole ohi. Sitten on pärjättävä omillaan. Kuulostaa kohtalokkaalta. Mutta ei niin kohtalokkaalta kuin Tshernobyl. Tai paitsioansa. Tai pesäpallotermi ykköspolttaja. Joka sopisi kuin nokka päähän, paitsi minun, niin myös helposti Pyromaaniyhdistyksen puheenjohtajan arvonimeksi. Niin monikäyttöinen termi on se!

    Lauantai 1.8.2009 - Dr. Danger and Mr. News

    Terveisiä apteekista, siellä oli paljon apteekkareita. Yksi heistä ojensi minulle eilen apteekin puisen tiskin ylitse Champix-aloituspakkauksen, ja minä olin aivan että jee! Pakkaus on sievä kuin possu ja sen pinnalla on pistekirjoitusta, jossa varmasti lukee "Apua, olen vankina Pfizerin lääketehtaalla!" Ensimmäiset tabletit olen jo ottanut ja nyt odotellaan jännityksellä vaikutuksia. Koska lääke kuitenkin kohdistaa tehonsa aivoissa sijaitsevaan Alfa4Beeta2-reseptoriin, niin jännittäähän se, että pysyykö olotila normaalina vai ollaanko tässä kohta Oulun keskustassa housut päässä vaihtamassa tulisia kielisuudelmia 'kielletty ajosuunta' -liikennemerkin kanssa. Ei ikinä voi tietää!

    Lääkärisetän luona oli mukavaa, refleksivasara pysyi lipaston ylälaatikossa ja muutenkin tunnelma oli riemastuttava. Verenpaine oli kohdillaan, keuhkot kuulostivat terveeltä ja mikrospirometritesti vahvisti keskiviikkoisen tuloksen. Ette muuten ehkä usko tätä, mutta lääkärisetän nimi englanniksi olisi Dr. Danger. Olen siis samassa projektissa supersankarin kanssa, mahtavuusasioita!

    Viikon päässä häämöttää siis se lopetuspäivä. Sitä silmällä pitäen päätin eilen illalla laatia itselleni listan asioista, joita kannattaa lopettamisen yhteydessä välttää. Tyypillisesti poltan silloin paljon, kun minua vituittaa. Eli keskityin siis siihen.

  • Älä pudota kännykkää vessanpönttöön samalla kun kuset.
  • Älä kokeile paljaalla sormella kattilassa makaavaa vettä, että eikö se nyt kiehukaan.
  • Älä yritä selittää 1,5-vuotiaalle, miksei muovailuvahaa saa työntää isin sieraimiin, silloin kun isi nukkuu.
  • Älä yritä sulkea unisena jääkaapinovea väkisin rynkyttämällä, vaan ota aina ensin oma pää pois välistä.
  • Älä lue Johanna Tukiaisen blogia.
  • Älä nojaa kiukaaseen silloin kun se on kuuma kuin perkele.
  • Älä myöskään nojaa sen saman kiukaan savupiippuun.
  • Älä mene tärkeänä laskemaan tikkatulosta silloin kun tikkoja on taulussa vasta neljä.
  • Älä luota keneenkään, joka käyttää lausetta "ketä ottaa kahvia?"
  • Älä anna kenenkään laittaa salaa piimää kahviisi.
  • Älä kokoa Sotkan "huonekaluja"
  • Älä liimaa pikaliimalla kättäsi kiinni pakastimen muoviripaan.
  • Älä käytä sähkökärpäslätkää jos se kärpänen on paljaalla reidelläsi.

    Varsin pian huomasin, että listasta mahtaa tulla loputon sääntöluettelo. Päätin tiivistää ilmaisuani ja huomasinkin nerokkaasti, etten tarvitse kuin yhden ainoan säännön taipaleelleni. Se kuuluu seuraavasti:

  • Älä polta.

    Tiistai 4.8.2009 - Testamentti

    Olen ylen hämmästynyt. Yhtä hämmästynyt kuin monesti silloin, kun otan ja ryyppään suoraan purkista erittäin myrtynyttä jukurttia. Ryyst, öhyiö! Lääke toimii. Se on vienyt kaiken ilon säpäköinnistä. Syön nyt viidettä päivää tätä kuuria. Päivittäinen annostus oli ensimmäiset kolme päivää neljäsosan siitä, mitä se lopulta tulee olemaan. Neljäsosa. Ja nyt on jo kaikki ilo säpäkistä viety. Ei maistu miltn. Ei paskalta, ei hyvältä, ei miltn. Sitä vain imee ja on hämillään. Surullista on tupakointi. Kun annostukseni kohoaa maksimiin, olen vääjämättä yhtä myrtynyt kuin 29 päivää vanha jukurtti. Lukuunottamatta ilotonta tupakehtimista, olo tuntuu täysin normaalilta. *Jatkaa astianpesukoneen vakoilemista vessapaperiholkeista tehdyillä kiikareilla*

    Saan nykyisin kaikista mahdollisista (kottikärryt, auto, jatkettavat tikapuut) ja mahdottomistakin (kullantekokone, naisenrauhoituskone, lastenkiltteytyskone) metalliesineistä sähköiskun, päts. Ja aina se sähköisku tulee yhtä arvaamatta. Vaikka kuinka valmistautuisi siihen, niin joka jumalan kerta se ällistyttää yllätävyydellään. Että nyt kun avaan autoni oven, niin se perkele varmaan räpsäyt...päts! Ällis! Olen viime aikoina tullut yhä vakuuttuneemmaksi, että metalliesineet ovat päättäneet tappaa minut. Heräsinkin viime yönä REM-unesta, jossa olin juuri suoristamassa Anita Hirvosen hiuksia erikeepperillä, laatimaan kiireesti testamenttini.

    Kun minun sisäinen elämänkelloni pysähtyy ja alkaa taipaleeni viimeisellä pururadalla, haluan jakaa tavarani seuraavasti:

  • Cheeriosmurot sekä Ryvitan näkkileivät jätän seinänaapurilleni, joka kolinasta päätellen paskantaa tykinkuulia ja lyijyharkkoja. Ruokavaliosi täytyy olla toisesta maailmasta! Sinä tarvitset kuituja hyvä mies!

  • Kaikki pesuaineeni sekä liuottimet tinneristä tärpättiin haluan jättää sille Siwan kassaneidille, joka jokainen aamu hieroo naamaansa koko Sokoksen meikkiosaston.

  • Polkupyöräni voitte toimittaa sille kusipäälle, joka kerran sen jo vei ja koeajonsa jälkeen hylkäsi pasko-ojan varteen. Muistakaa ruuvata satula ensin irti. Roimikaa häntä toimituksen yhteydessä myös persieen takaretsikkaan pingoitetulla mustekalalla useita kertoja. Useita!

  • Lähettäkää mikroaaltouunini takaisin LG:n tehtaalle Etelä-Koreaan ja laittakaa mukaan keltainen Post-It lappu, johon voitte kirjoittaa "kiitti vitusti." Ja tietenkin sama siihen alle Etelä-Koreaksi. Pyytäkää joku tulkiksi.

  • Palauttakaa kaikki Sotkasta ostetut "huonekalut" takaisin Sotkaan pala kerrallaan. Pitäkää visusti huoli, että puratte joka ainoan nippelin, kilkuttimen, väkäsen ja hakasen irke niistä "huonekaluista", pistätte ne 432:een eri minigrip-pussiin satunnaisessa järjestyksessä. Repikää kasausohjeet. Sulattakaa kuuskoloavain. Käskekää niiden kokeilla itse.

  • Loput tavarani jätän rakkaille tyttärilleni, jotka saavat tehdä niillä mitä haluavat. Paitsi iskän astianpesukone laittakaa aikakapseliin ja haudatkaa koulunmäelle. Siinä pesukoneessa asuu saatana.

    Lääke siis toimii, juuri niin kuin lääkkeen mukana tulleessa propaganda-aineistossa väitettiin. Ja minä olen ylen hämmästynyt. Vaikka en suinkaan niin hämmästynyt, kuin olin tuossa eräänä aamuna jokin aika sitten. Koska silloin vanhempi tyttäristäni, erittäin lyhyen ja salaiseksi jäävän keskustelun jälkeen, marssi parvekkeelle ja ilmoitti koko talonyhtiölle riemukkaasti: "ESSI! MUNKI ISI ON POIKA, MYÖS SILLÄ ON BIBBELI!"

    Maanantai 10.8.2009 - Hupiveikon aamuinen lehtiyllätys

    Rakas päiväkirja, kolmas päiväni ilman tupakkaa aukeni pilvisenä. Herätessäni kännykän kello näytti puolta seitsemää. Tunsin oloni ahdistuneeksi. Rakas tyttäreni oli jälleen hiippaillut sysiyöllä omasta huoneestaan minun viereeni. Hänellä on hämmästyttävä fyysinen taito viedä suuren parisängyn pinta-alasta 89% vaikka on metrin lyhyempi kuin minä. Tällaisina öinä olen oppinut nukkumaan tiukassa sikiöasennossa kädet bibbelin suojana, koska hänellä on myös hämmästyttävä taito potkia unissaan isiä säkeille. Osumatarkkuuskin on loistava.

    Kampean itseni sikiöasennosta pystyyn, juon yöpöydällä makaavan vesilasin tyhjäksi. Löntystelen raitaboksereissani hitaasti kahvinkeittimelle, lyön sitä leipäkorilla ja pudotan koko vehkeen leipäkoreineen keittiön tuuletusikkunasta pihalle. Heitän perään kasan mainospostia ja banaanitertun. Bundolo! Kiaa! Minua ilmiselvästi vituittaa. Edellisenä perjantaina poltin viimeisen tupakkini. Se oli juhlallinen hetki. Seisoin parvekkeella. Oli yö. Täysikuu. Ensimmäiset tähdetkin näkyivät jo. Taskusta löytyi uskollinen Colt-sytkärini sekä ruttuisen tupakka-askin uumenista viimeinen säpäkki. Huokaisin. Nyhdin pinsettiotteella raitaboksereitani pois rakkauden ganjonista, johon ne huomaamatta olivat porautuneet. Mikään ei saisi pilata tätä hetkeä. Tupakka huulille. Tulta perään. Pitkä, pitkä imu. Tulipää ritisee tutusti, tunnen savun täyttävän keuhkoni ja.. ..INGENTING! Miltään ei tunnu viimeinen säpäkki! Kirottu Champix ällöttävän sievässä paketissa, jossa on sokeain pistekirjoituksella Wolfgangin avunhuuto! Pettymykseni sai tuta myös parvekkeen seinällä roikkuva tikkataulu. Ja varmasti maailman ensimmäistä kertaa heitettiin taululla tikkoja eikä vastoinpäin, mätkis!

    Nyt se on siis loppu. Hermoja kirraa ja olo on rauhaton. Käsille pitäisi saada jotain tekemistä. Ja mielellään jotain muuta kuin bibbelin näppäilyä, jota yksi hupiveikko ehti jo tänään töissä ehdotella. Eräät ovat sitten niin hauskoja, että kurkku irtipoikki haarukalla. Bibbelin näppäilyn sijaan voisin käydä ostamassa Jonseredin lehtipuhaltimen, joka on umpivarpeilla maailman paras liipaisin! Sillä voit puhaltaa kätevästi kaikki syksyn pudottamat lehdet työpaikkasi hupiveikon kotipihalle. Pitää vain aloittaa aikaisin aamulla, koska maamme on iso ja lehtiä paljon. Jopa tuhansia!

    Keskiviikko 12.8.2009 - Leikki on lapsen työ

    Päivä numero viisi ilman savuja. Ei ole vielä edes Pikku Kakkonen alkanut ja pureskelen päivän 256:tta purkkaa, mähhi! Sisupastilleja on mennyt noin 17 rasiaa. Tänään olen myös menettänyt täysin tyhjästä hermoni jo ainakin 345778 kertaa. Voisin laittaa tähän vielä vaikka kuinka paljon lisääkin tilastotietoa, mutta en pysty, sillä menetin juuri hermoni, koska ikkunan takana on pääskynen, joka katsoi minua 0,008 nanosekuntia ilkikurisesti. Hetki pieni, tusautan sen vittuun tuosta oksalta upouudella Jonseredin lehtipuhaltimellani. Se on umpivarpeilla maailman paras liipaisin! Annoin sille nimeksi Jouni. Jounissa on 800W tehoja ja se pystyy puhaltamaan 76m/s. Se on aika rivakka puhuri se!

    Minua on useaan kertaan varoitettu, että tämä riemurinnoin nautiskelemani lääkekuuri saattaa aiheuttaa omituisia unia. MOT! Koko viime yön minua jahtasi Oulunsalon lentokentäntiellä nainen, jonka nimi rintakyltin mukaan oli Uma-Uma. Minä pintelin karkuun minkä kintuista pääsin. Uma-Umalla oli potkulauta. Viimein Shellin liikenneympyrässä minut saavutettiin, kun jäin kuuliaisesti väistämään jo ympyrässä olevaa liikennettä. Uma-Uma väitti, että olen varastanut kuuluisan jazz-pianistin kengät. Selitin hänelle kärsivällisesti, että minä näen unta ja tässä ei ole mitään rikosta oikeasti tapahtunut. Mutta Uma-Uma ei kuunnellut vaan repi minulta väkisin tennarit jalasta. Sitten minun oli töpsyteltävä takaisin kotiin sukkasillaan. Vituitti aika rankasti. Yritin kaivaa takin taskusta purkkaa, mutta sielläkin oli vain isoisän olkihattu ja sormipattereita. Aivan pähkähulluja unia! En ole ikipäivänä varastanut keneltäkään mitään! Täysin pöyristyttävä väite!

    Tämän päivän olen viettänyt kotona nuoremman tyttäreni kanssa. Meillä on ollut tosi kivaa. Olemme leikkineet piilotusleikkiä. Se on sellainen leikki, jossa piilotetaan kaikki isin tavarat. Sitten isi etsii niitä. Leikistä tekee haastavan se, että rakas tyttäreni osaa sanoa vasta muutaman sanan ja muutenkin hänelle on suotu kultakalan muisti. Eli minä kysyn, suunnattomasti piilotusleikistä innostuneena, että missä isin avaimet, kännykkä, lompakko, tietokone, mikroaaltouuni, auto.. ..jne. Tähän tyttäreni vastaa joko "ki-toooss", "maa-mma" tai "napa" ja kohauttaa pontevasti hartioitaan. Loistava leikki! Lompakon löysin kylpyhuoneen kuivauskaapista, mutta varsin pian huomasin, ettei lompakossa ole enää ajokorttia, pankkikorttia tai yleensä mitään muutakaan, mitä minä hulluuksissani lompakossa säilytän. Huippua! Leikki voi siis jälleen alkaa alusta. Mutta ennen sitä minä otan päivän 257:nen purkan ja itken hetken aikaa ilonkyyneleitä, niisk-hihijee.

    Keskiviikko 19.8.2009 - Ilmaisia vinkkejä

    Rakas päiväkirja, anteeksi etten ole kokonaiseen viikkoon kirjoittanut sinun sähköisille sivuillesi sanaakaan. Olen ollut ihan liian kiireinen. Ja laiska kuin paastoilijan suoli. Mutta savuttomana olen pysynyt. Nythän on jo minun 12 päivä vailla tupakkaa. Riemu! Olotila on vaihdellut loistavuudesta Hulk-meininkiin. Monesti tämä vaihto olotilasta toiseen tapahtuu nanosekunnissa, monesti vielä nopeammin. Ensin sitä on ihan sees, istuu sohvalla ja katsoo televisiota kaikessa rauhassa. Sitten siihen ruutuun ilmestyy Jyrki Katainen kuula märkänä sönköttämään vaalirahakohusta ja seuraavassa silmänräpäyksessä onkin vain sohva, joka istuu pyörävaraston katolla ja televisio joka katsoo lähietäisyydeltä pihamäntyä. Ja itse on ihan että vittu banzai! Jyrki! Nyt kyrsii kympillä! Mutta yhtä nopeasti kuin kiukku nousee, se myös laskee ja tyyntyy. Ja sitten nolona kalastellaan kalusteita katolta ja vastaanottimia pihapuista, että sori Jyrki ja hämmästyneet naapurini, emmie pahalla.

    Berliinissä on viime päivinä urheiltu kovasti. Muun muassa Usain Bolt urheili sunnuntaina aika perkeleen rivakasti sata metriä. Se oli tosi hienosti urheiltu! Mutta se seipäällä hyppäävä Venäläinen tyttö Jelena Isinbajamaja taas ei pärjännytkään, vaan aina tippui rima kuin pervolla suupielikuola. Se oli tosi huonosti urheiltu! Meni mitalit parempiin suihin! Eilen illalla saatiin myös Suomeen ensimmäinen MM-kisojen pistesija kun juoksijamme Keskisalon Jukka ryntäsi hienosti kahdeksanneksi 3000 metrin estejuoksussa. Estejuoksu. Siinä se on tosimiesten ja -naisten laji. Helppohan se on rynniä tyhjällä tiellä. Kuka tahansa osaa! Mutta kun matkalle laitetaan esteitä, niin jopas onkin heti visaisempi juttu. Siksi onkin ihan eri miehet ja naiset aina juoksemassa estejuoksuja kuin niitä esteettömiä. Koska jos laitettaisiin esteettömät juoksijat juoksemaan estejuoksua, niin nehän menisi ihan lukkoon kun radalla tulisikin puomi vastaan. Ja sitten ne olisi ihan hermona ja huutaisivat toisilleen, että hei jätkät, eihän täältä pääse, tänne on laitettu aita!

    Estejuoksuakin voisi tosin maustaa hieman. Ei aina laitettais samanlaisia esteitä. Koska pitemmän päälle se käy niille juoksijoillekin tylsäksi. Saati katsojille. Esteiksi voitaisiin esimerkiksi laittaa muutama keskenään kaakattava rouvashenkilö ostoskärryjen kanssa. Lähes mahdotonta ohittaa! Varsinkin jos on hirveä kiire! Ensimmäiseen kaarteeseen voitaisiin asentaa sellainen Limingantullin Prismasta tuttu sähköpyöröovi. Siinä menisi tosi monella estejuoksijalla hermot. Varsinkin kun joku ääliö kuitenkin tunkisi viimetingassa sinne sisälle, se sulkeutuva pyöröovi hipaisi tätä viimetinkalaista kantapäähän ja koko hökötys ylireagointipysähtyisi! Niille sijoilleen! Hahhaa! Luskussa olisi hetken koko estejuoksujengi! Sitten takasuoralle pitäisi ehdottomasti laittaa 29 vapaaehtoista Amnestyn nimikerääjää! Vesiesteeseen alligaattoreita ja Martti Ahtisaari kädet levällään! Yleisurheiluliitto, keksikää itse lisää! Ei tarttis aina kaikkea teidän puolesta miettiä.

    Torstai 26.8.2009 - Keittoa sontikassa

    Melkein kolme viikkoa takana, loppuelämä edessä. Kuulostaa niin pelottavalta, että taidan päästää hieman hätäkakkaa housuun. Kävin tiistaina juttelemassa motivaatioterveystädin kanssa. Hän oli tyytyväinen edistykseeni. Puhalsin uudestaan mikrospirometriin ja keuhkoni ovat R2-D2 piipittimen mukaan edelleen täsmälleen samanikäiset kuin itse olen, jessöör! Pyysin piipitintä myös kotiin lainaan, koska halusin testata upouuden Jouni-lehtipuhaltimeni keuhkojen ikää. Illan hämärtyessä me Jounin kanssa mentiin sitten tärkeänä koulunmäelle, pöhäistiin muutama testipuhallus viereiseen risuhatelikkoon ja sen jälkeen tösäytettiin aivan perkeleen täysillä siihen piipittimeen. Niin jösses! Johan vinkaisi! Eipä ole näkynyt mokomaa laitetta sen koomin. Jouni-lehtipuhallin on umpivarpeilla maailman paras liipaisin! Mutta takaisin asiaan. Yleinen terveyteni on todellakin selkeästi paranemassa. Verenpaine oli hienosti kohdallaan ja pulssikin oli alle kuusikymmentä. Se on täysin käsittämätön lukema minulle! Ei ikuna kuuna ole minun pulssi ollut alle 75. Tätä vauhtia pulssini on kuuden viikon päästä 3! Aika matala! Taitaa olla uusi maailmanennätys! Tehkääpä perässä!

    Ei tullut sitten suomalaisille mitalia MM-kisoista, vaan nyt on aivan porukalla nuoltava näpit. Ei auttanut etes sunnuntainen keihäänviskuu, kun sillä meidän Terolla oli korva pipi ja muillakin ilmeisesti ainakin maha ruilasi jännityksestä. Maanantaina sitten urputettiin Suomen jokaisen työpaikan kahvitiloissa aamulla, että ei ne nykyajan keihästäjät osaa mitään ja kyllä se Seppo Rätykin olisi heittänyt ainaki 110 metriä kädet sidottuna ilman vauhtia hampaillaan, perkele. On kyllä pakko olla ylpeä meistä suomalaisista. Meillä sitä riittää pokkaa arvostella huippukuntoisia urheilijanuorukaisia, vaikka olisi arvostelijalla itsellä 0,1 tonnia ylipainoa ja hiki tulisi jo appelsiinia kuoriessa. Moni kansa ei omaa niin valtaisaa itsetuntoa kuin meidän hieno kansa!

    Nykyisin on alkanut tosi moni asia risomaan ihan hirveästi. Esimerkkejä on lukemattomia, kun minä en esimerkiksi voi käydä enää etes kaupassa kärsimättä ainakin 257 risomiskohtausta. Yksi niistä on se, kun einesten paketissa on aina se kuva siitä eineksestä lautasella ja siinä kuvan alla lukee tarjoiluehdotus. Risoudun siitä heti! Kun ainakin minä ihan itse isona poikana tiedän, että se ruokaeväs kannattaa kipata nimenomaan lautaselle. Siitä se on eri näppärä syödä! Minä en tarvitse siihen mitään vitun tarjoiluehdotusta! Ei tulisi mieleenkään kaataa valmiskanakeittoa esimerkiksi sateenvarjoon ja sitten yrittää hörppiä sitä keittoa vaikka kaulimella. Koska se olisi ihan hirveän hidasta ja vaikeaa ja se soppa ehtisi tosi moneen kertaan jäähtyä. Ja onko kukaan koskaan yrittänyt survoa sateenvarjoa mikroaaltouuniin, että saisi kanakeiton taas lämpimäksi? On meinaan yllättävän haastava homma!

    Tiistai 8.9.2009 - Jos ei hyvällä, niin..

    Terve! Taas on vierähtänyt tovi jos toinenkin ja vaikka mitä on ehtinyt tapahtua! Tämä koko päiväkirjakin hävisi tuossa männä viikon torstaina jonnekin täältä internetistä. Kuin Kapteeni Kirk komentosillalta, puf! Minä ehdin siinä jo hermostua hiiteen ja soitin pontevasti internetin asiakaspalveluun ja haukuin kaikki siellä internetin asiakaspalvelussa pataluhiksi. Uhkasin myös zipata koko internetin ja tallentaa sen korpulle ja sitten Colt-sytkärillä sulattaa sen korpun ihan soiroksi. Että vittu teidän kanssa! Niin arvatkaa miten kävi! No sitten tämä minun päiväkirja ilmestyi lauantaina ällistyttävästi takaisin, kuin David Copperfieldin taikomana, simsalabim! Ällis! Kyllä kannatti olla lujana ja antaa palautetta. Saman teki eräs äärimmäisen humaltunut herrasmies vuonna 2006 Oulunsalon Shellillä kuultuaan, ettei klo 21 jälkeen illalla saa enää lain mukaan myydä olutta. Hän nimittäin otti ja kusi housuun. Sellainen jos mikä osoittaa melkoista luonnetta! Itsellä olisi jäänyt tekemättä!

    Kuukausi on nyt mennyt. Lääkekuuria on jäljellä aika tarkalleen seitsemän viikkoa. Siinä ajassa on siis päästävä jaloilleen. Ehkä se tulee onnistumaan. Enää ei tarvitse mennä vartti kerrallaan. Nyt pystyy jo ajattelemaan seuraavaa päivää. Että sinne asti pärjää. Mutta toisaalta kokonainen viikko on taas jo ihan liian kaukana. Joka tapauksessa, lääkkeiden kanssa tämä on mennyt jopa yllättävän hyvin, vaikka vituttaakin jokainen aamu herätä omaan kimakkaan pieruun. Kun on muutenkin tullut juostua koko yö Uma-Umaa tai kolmeatoista oranssiksi värjättyä taistelujakkihärkää henkihieverissä karkuun. Miksi se muuten olenkin aina minä, joka joutuu pakenemaan? Kysyn vaan! Perkele! Voisitteko ystävällisesti siellä Pfizerin tehtaalla käskeä sitä Wolfgania laittamaan siihen lääkemassaan pipetillä ja tarkkuusvaa'alla jotain sellaista ainetta, että minäkin saisin välillä jahdata muita. Kun ei aina haluta olla se takaa-ajettu. Vituittaa tuollainen. Olen valmis viemään tämän pakenemisasian vaikka kuluttaja-asiamiehelle. Me täällä Suomessa ei olla mitään pellejä! Tiukan paikan tullen kustaan vaikka housuun!

    Tiistai 13.10.2009 - Puuta ja heinää

    Tiedättekö sen tunteen kun seisoskelette omassa makuuhuoneessa pariton sukka oikeassa kädessä, television kaukosäädin vasemmassa ja mietitte, että miksi te oikeastaan alunperin tulitte sinne. Että hoo! Tulinkohan minä nyt a) keräämään pyykkiä, b) viikkaamaan pyykkiä, c) vaihtamaan televisiokanavaa huoneeseen, jossa ei ole televisiota, d) piilottamaan kaukosäädintä sukkaan, e) nukkumaan, ja nämä tavarat käsissäni ovat vain hämäystä, vai f) joku muu, eri. Ja vaikka sitä asiaa kuinka miettii ja vatkuloi itsellensä juuri esittämiään vaihtoehtoja, niin ne kaikki vaihtoehdot tuntuvat kovin vierailta ja etäisiltä. Sitten sitä huomaakin yhtäkkiä seisovansa keittiössä. Ja sitä on aivan että anteeksi vittu kuinka? Juurihan minä olin makuuhuoneessa. Ällistelemässä että perkelettäkö minä täällä norkoilen. Ja nyt sitä ollaan jo keittiössä. Vaikka se edellinenkin norkoilu oli vielä kesken! Kirottua!

    Tätä samaa harhailua jatkuu pitkin päivää pienen asuntoni jokaisessa huoneessa. Täytyy ihmisen olla kliinisesti hullu tai muuten epäterve, että sillä tavalla on omassa kodissaan hukassa. Paitsi että tässä minun tapauksessa se kuulemma johtuu näistä minun ihmepillereistä. Voisin kyllä vaikka vannoa, ettei pakkausselosteessa mainittu sanallakaan mistään pakonomaisesta tarpeesta norkoilla naama pitkänä kylpyhuoneessa ymmällään kuin käki, että olinko minä nyt tulossa vai menossa. Ja kenenhän kylpyhuone tämä itse asiassa edes on? Ja miksi minulla on nahkahousut?

    Kaksi kuukautta savuttomana. Hurjaa. Se on yllättävän pitkä aika. Kahden kuukauden aikana ulkomaailmassa ehti tapahtua muun muassa kaikki seuraavat asiat, uskokaa tai älkää:

  • Yle väitti, että Matti Vanhanen on saanut ilmaiseksi joitakin lautoja.
  • Matti Vanhanen väitti, että enpäs ole.
  • Yle väitti, että oletpas.
  • Matti väitti, että mummos oli.
  • Yle tarkensi, että lautakasa oli tosi kallis.
  • Matti tarkensi, että mummos äidin puolelta oli tosi kallis.
  • Yle möksähti Matin kommentista ja kieltäytyi antamasta lisätietoja, läl-läl-lää.
  • Matti hurjistui, tempaisi hiekkalapion Ylen kädestä ja särki kaikki Ylen hiekkakakut.
  • Yle järkyttyi ja piilotti kostoksi Matin muovitraktorin.
  • Matti pillahti itkuun ja pyysi TM Rakennusmaailman asiantuntijat kaveriksi etsimään muovitraktoria.
  • Jätteenmäki soitti Vanhaselle ja vinkkasi, että jos oot saanut ilmaiseksi joitakin lautoja, niin sano vain kaikille, että ne tuli yllättäen ja pyytämättä. Perfect crime.
  • Lehdistö alkoi kutsua tätä koko episodia nimellä Lautagate, jolloin Herra Uutinen sai sisäisen verenvuodon ja lähes kuoli risoutumistikahtumiseen.

    Tiistai 27.10.2009 - Nerokasta palautetta

    Maasta, siis tästä planeetastamme, tuli elinkelpoinen 3,8 miljardia vuotta sitten. Meni noin 300 miljoonaa vuotta ja valtamereen syntyi elämä, plim! Tästä alkoi julmettu lajikehittyminen. 3,5 miljardin vuoden eloonjäämiskamppailu. Ensin sitä lilluttiin meressä, lilluns! Aluksi yksisoluisena hattivattiölliäisenä, sitten monisoluisena ja yhä monimutkaisempana eliönä. Jossain vaiheessa näitä kehitysponnisteluja keksittiin, että hei tyypit, kiivetään maalle! Ja niin kiivettiin. Matka jatkui. Kurassa ja sohjossa päättäväisesti ryömien. Että nyt kehitytään, perkele! Kehitytään vaikka henki menisi! Ja monelta menikin. Koska matka oli pitkä. Täynnä lajin kehityksen puolesta sinnittelyä, lohdutonta hengenvaaraa ja selviytymistä miljoonia ja taas miljoonia vuosia. Sitä kestettiin kaikki luonnonmullistukset maanjäristyksistä meteoriitti-iskuihin. Juostiin avojaloin ennennäkemätöntä metsäpaloa karkuun, kun esi-isä Krog-örh keksi tulen ja halusi esitellä sen kaikille. Aina selvittiin. Lajikehityksen nimissä. Kädettömistä kädellisiksi. Konttaajasta kävelijäksi. Ihmisapinasta ihmiseksi. Monen miljardin vuoden käsittämätöntä tahdonvoimaa osoittava taistelu kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Yritystä ja erehdystä. Kauhua ja kuolemaa. Tämä kaikki ja minkä vuoksi? Jotta lajikehityksen lopputuote, ihminen, keksisi:

  • Konttorijakkaran, missä on kaksitoista säätövipua, nappia, vänkytintä ja pumppu, eikä sitä saa silti ikinä oikeaan asentoon.

  • Että hei jätkät, sullotaan tilauslehden (esim. TM, Aku Ankka, Jallu) väliin ihan mieltäjärisyttävä kasa mainoslehdyköitä, joissa kerrotaan, että maailmamme hukkuu jätteeseen ja kehoitetaan ihan pokkana niitä tilaajia kierrättämään!

  • Lyijytäytekynään sellaiset lyijyt, jotka kestävät tasan kolme nanosekunttia kirjoittamista ennen sitä irtipoikkinapsahdusta, joka viimeistään kahdeksannella kerralla saa aikuisen miehen kyyneliin.

  • Puhelimen, jolla voi ottaa valokuvia, kuunnella musiikkia, navigoida sokkona Kokkolaan ja muodostaa EDGE-yhteyden vaikka avaruussukkulan miehistöön, mutta ei voi soittaa naapurin Villelle jos ulkona tuulee.

    Näiden asioiden puolestako sitä käähisteltiin kurahatelikossa toista miljardia vuotta ja kasvatettiin selkärankaa? Kehitettiin urahtelusta ja örähtelystä kieli ja kulttuuri. Kärsittiin kuivuus ja paleltiin jääkausi. Perkele. Hauen persieen taisi mennä koko homma. Mutta toisaalta. Jos se yksisoluinen meressä lilluva vattukuli olisi päättänyt olla lähtemättä tuollaiseen valtavaan urakkaan tekemään matkaa alkulimasta ihmiseksi, olisi minultakin jäänyt saamatta sähköpostiini seuravanlainen kannustuspuhe:

    "Tuo on ihan paska tuo sun päivä kirja "herra" uutinen!!! Ethän sä ees puhu mitään röökin lopettamisest!!!! Sä vaan sekoilet jotain omituist paskaa!!! Eikö sua hävetä ku tosimoni oikeesti hakee netist apuu röökaamiseen ja ne tulee sit sun sivuille????!!!! Ja ton "tekstin" perusteel sul on lapsia ja kaikkee..!!! Mitä nekin ajattelee kun sä kiroilet täällä ja puhutpaskaa asioist mist sullei oo näköjää oikeesti mitään hajuu!!!!"

    Ja tälle kansalle pitäisi saada laajakaistayhteys joka torppaan. Pitäisköhän meidän kuitenkin vielä harkita asiaa?

    Tiistai 10.11.2009 - Leikillään tosissaan

    Rakas päiväkirja, tämä uusi savuton elämäni saavutti eilen kolmen kuukauden iän. Mikä ällistysmykistyttävä saavutus. Ällismykis! Koirien iässä tämä kolme kuukautta olisi jo lähes kaksi vuotta, joten in your face kaikille teille jotka kehtasitte epäillä! Hah! Sitä tikulla silmään, joka toiselle kuoppaa kaivaa, eikä keskity yhtään siihen omaan monttuunsa, vaikka ehkä pitäisi, koska kahvitauko loppui jo aikoja sitten, eikä ne kuopat siellä itse itseänsä paljoa kaivele perkele, ja päätän tämän kappaleen nyt tähän.

    Kävin viime viikolla henkilökohtaisen superlääkärini Dr. Dangerin vastaanotolla. Hän kirjoitti minulle lisää ihmepillereitä. Ihan varalta. Jos esimerkiksi alkaa ykskaks arvaamatta vituittamaan aivan henkeäsalpaavasti, kun työpaikkamme hupiveikko lohkaisee jotain bibbelini näppäilystä, vaikka se on minun aivan henkilökohtainen asia, että kuinka paljon ja millä otteella minä omaa bibbeliäni näpytän, eikä millään muotoa missään olosuhteissa kenenkään muun asia ole se. Sellaisessa tilanteessa sitä umpihelposti menettää ihminen hermokontrollin, eikä olekaan enää zen, vaan repsahtaa tupakoimaan itsensälepyttelysavukkeita. Niin nytpä minulla onkin hätävaraihmepillerit, juurikin tuollaista tilannetta varten. Tabletti vain huiviin, klunk-ähä, sitten kipinkapin kauppaan ostamaan kääretorttu, joka rullataan auki ja näppärästi piilotetaan työpaikan hupiveikon läppäriin kannen ja näppäimistön väliin. Että bon appetit, humoristi! Eräät ovat sitten niin hauskoja, että korvat solmuun takaraivolle.

    Viime aikoina olen saanut muutamalta taholta moitteita mukahauskasta ja puolivillaisesta suhtautumisesta tupakoinnin lopettamiseen. Edellisessä päiväkirjamerkinnässä yhden näistä saamistani moitteista jo esittelinkin. Kaikenlaisia tosikkoja sitä onkin liikkeellä. Mutta toki palautteissa on sinänsä puhuttu ihan asiaa; päiväkirjani sisällöstä huomattava osa käsittelee jotain ihan muuta kuin tupakoinnin lopettamiseen liittyviä seikkoja. Siksi päätinkin kertoa kaikille ryppyotsapettereille kerralla kuinka vakavasti minä tähän asiaan suhtaudun. Seuraavissa kappaleissa ei ole sitten pisaraakaan mukahauskaa huumoria, paitsi loppukevennyksessä, koska eihän tässä nyt tosikkoja olla, edes silloin kun ollaan tosissaan. Ja se ensimmäinen kappale alkaa sanalla ristus.

    Ristus. Olen varsin hyvin tietoinen tupakoinnin vaaroista, kuten suurella todennäköisyydellä kaikki muutkin tupakoitsijat. Tupakoinnista ja tupakasta aiheutuvat sairaudet ovat yleisin estettävissä oleva kuolleisuuden syy ja länsimaissa kaikista kuolemista noin 14 % on johdettavissa tupakkaan. Se on aivan järjetön määrä. Tupakka tappaa, eikä sitä pysty kukaan kiistämään. Noin miljoona suomalaista polttaa päivittäin. Miljoona suomalaista poltti tänään. Miljoona suomalaista polttaa huomenna. Mikäli joka ainoa näistä miljoonasta suomalaisesta päättää jatkaa tupakointiaan hamaan loppuun, heistä viisisataatuhatta tulee lopulta kuolemaan johonkin tupakan aiheuttamaan sairauteen. Joka toinen. Käsi sydämellä, rehellisesti, voin sanoa, ettei minua haluta kuulua siihen heikompaan puolikkaaseen. Tämä on meidän kaikkien ensimmäinen ja viimeinen elämä. Enkä halua, että omani päättyy siihen, kun Herra Kuolema tulee ovelleni, aseistettuna hampaisiin asti aseilla jotka olen itse sille omin kätösin antanut.

    Tupakointi on siis vaarallista, toki erilailla vaarallista kuin pistorasian nuoleminen, mutta vaarallista yhtäkaikki. Tupakan savu sisältää arseenia, syanidia, asetonia, metanolia, häkää, kadmiumia, lyijyä, elohopeaa ja kaikkea muutakin jännittävää, jota ei päästänsä terve ihminen takuulla laittaisi makaroonilaatikkoonsa. Tämä on tutkittua tietoa, jolta tuskin yksikään tupakoitsija on onnistunut välttymään. Me emme poltakaan siksi, ettemme tietäisi siitä aiheutuvia haittoja. Me poltamme, koska tupakka sisältää nikotiinia, joka aiheuttaa erittäin voimakkaan riippuvuuden. Siitä riippuvuudesta tässä nyt ollaan taistelemassa irti. Joka päivä. Eiköhän siinä ole tarpeeksi sitä totista tekemistä. Ei siitä jaksa enää nettikirjoittelussa jauhaa. Tämä on yhden lopettajan päiväkirja muiden joukossa, subjektiivinen näkemys kokemastaan. Ei mikään vertaistukikerho. Joten loppuu se viattomien ihmisten sähköpostihäirintä, tai tullaan vielä lehtipuhaltimeni Jounin kanssa käymään teillä kylässä!

    Torstai 12.11.2009 - Keksikää sille joku muu!

    Olin lähes vakuuttunut ala-asteen maantiedon tunneilla, että kyllähän se Appalakit on jokin käsittämätön oppikirjan painovirhe. Kun ei helvetissä minkään vuoriston nimi voi olla Appalakit. Appalakit, Appalakit, Appalakit. Järjetöntä! Täysin hullu ja väärä nimi vuoristolle! Kalliovuoret; siinä taas on erittäin epähullu ja oikea kristillinen nimi vuoristolle, juuri kuten vuoriston nimen pitää ollakin. Mutta että Appalakit. Se kuulostaa joltain, minkä juuri vaimonsa ja lapsensa piessyt mustahampainen punaniska laittaa päähänsä, ennen kuin rynnii asuntovaunustaan pihalle, sylkee purutupakkajyrnyä kämmeneensä, pyyhkii sen farkkujen persau'hun ja katoaa 6 litraisella Pick-upillaan amerikkalaiseen auringonlaskuun tekemään lisää ekotekoja. Miksi annetaan vuoristolle sellainen nimi, että joka kerta sen kuullessaan tulee ihmisellä mieleen mustahampaiset vaimonhakkaajajuntit ja niiden kokovartaloalkkarit, joissa on se kakkaluukku? Miksi? Kenen syy? Kielitoimisto! Päitä vadille! Ja tuokaa kerralla niin iso vati, että siihen saadaan kaikkien päät sopimaan. Ettei tartte sitten jäljestäpäin selitellä, että kun oli liian pieni tassi niin Unski ei enää mahtunut. Seliseli. Irtipoikki!

    Muutoin tämä päivä oli hyvä päivä, lämmin ja aurinkoinen. Eikä hermoja ole kiristänyt yhtään. Pusuja!

    Perjantai 13.11.2009 - Gideoneille harkintaan?

    Hotellihuoneissa on aina Raamattu. Aina. Yhtä varmasti kuin hotellihuoneissa on aina minibaari, juoppoin paratiisi pienoiskoossa. Molemmat löytyy. Minibaari ja Raamattu. Synti ja sovitus. Samassa huoneessa. Kätevää kuin pakarat! Jotenkin sen minibaarin laittamisen hotellihuoneeseen ymmärtää kuitenkin huomattavasti Raamattua paremmin. Kun mehän olemme tällainen holtittomasti ryyppäävä kansa ja kun jossain joku vihjaiseekin, että täälläpä olisi rikollisen kallista viinaa, pienissä sievissä pulloissa, sinnehän hyökkää samantien suomalaiset aivan hunnilaumana, että hat-hat! Aivan pettämätön liikeidea. Mutta mikä on sen Raamatun peruste? Hirveän kokoinen romaani muutenkin! Tosi tuskallinen hotelliasukille ahmittavaksi, jos vain yhden yön viipyy. Eikä varmaan pitkälle ehtisi lukea kahdessakaan. Ei ollenkaan olla käytetty samaa ideaa kuin minibaarissa. Sen alkoholin kanssa on heti hoksattu, että ei nyt saatana sullota koko baaria sinne huoneeseen! Kun ei sinne juuri muuta sitten mahtuisi. Laitetaan sinne sellainen miniversio. Ihan pikkiriikkinen baari. Sullotaan se sitten äppösentäyteen viinaa. Sama juttu olisi kannattanut kyllä tehdä sen Raamatun kanssa. Vaihtaa se johonkin kevyempään. Naiset tykkää monesti harlekiineistä ja miehille olisi aivan nappivalinta ne Korkeajännitykset. Niissä on paljon kuviakin, pysyy kärryillä paremmin kun muuten ei tahdo tuo holtti monella riittää.

    Sunnuntai 15.11.2009 - Viiden tähden toimintatrilleri

    Olin juuri autuaassa aamu-unessa, kun äkkiä tunsin jonkin koskettavan unen läpi kättäni. Tiesin heti ettei se ollut alligattori. Olinhan turvallisesti omassa vuoteessani. Ja alligaattorit asuvat ihan eri paikassa. Varovasti avasin toista silmääni, samalla miettien miten ninja-torjutaan murtovarkaan tappohyökkäys tyynyliinalla, kiaa! Mietin silmää avatessa myös sitä, että mikäli kättäni koskettanut taho todellakin oli murtovaras tappohyökkäyspuuhissa, miksi hän olisi aloittanut hommansa koskettamalla kättäni, eikä vain yksinkertaisesti tappohyökkäämällä kimppuuni. Jännitys kohosi sietämättömäksi. Tunsin hikikarpaloiden helmeilevän kirkkaana otsallani. Tähänkö oli tultu, oliko aika viimeisen taistelun? Elämästä ja kuolemasta. Mitä James Bond tekisi? Mitä ei? Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Sain toisen silmäni auki, en nähnyt sillä mitään uhkaavaa, peitto oli edessä, tein harhautusliikkeen oikealle, sitten vasemmalle, löin varpaat kipeästi sängynpäätyyn, kirouduin, mutta suljin kivun pois, sille ei ollut nyt aikaa, kierähdin sängyltä lattialle, aseistin itseni tennissukalla, viritin itseni taisteluasentoon ja - hakkaa päälle suomipoika! Mutta katso, huone oli murtovarkaista typötyhjä. Ei ristinsielua. Paitsi tyttäristäni nuorempi, joka tuhisi omassa pinnasängyssään täysin tietämättömänä isin sinnikkäästä eloonjäämiskamppailusta olematonta tappohyökkääjää vastaan. Sen sijaan sängyn viereen oli ilmestynyt imuri. Jonka suuttimen varteen oli käteni hetkeä aikaisemmin ilmeisesti osunut. Se oli siis virallista; olin seonnut. Kuten tosi monet muut hullut!

    Ensinnäkin, olin ilmeisesti ihan itse kepikeskellä yötä hakenut unisokkona imurin sänkyni viereen. Epäilen itseäni siksi, että rakkaista lapsistani toinen nukkuu pinnasängyssä, eikä ole Tarzan. Toinen taas ei vaivautuisi yöllä mihinkään imurinkantotalkoisiin, koska tykkää enemmän nukkumisesta hän. Sekin mahdollisuus tuntuisi kaukaa, jopa kuusta asti haetulta, että isännöistijä olisi tullut yleispätevällä isännöistijöiden avaimella asuntooni, imuroinut koko kämpän keskellä sysiyötä hiljaa kuin hiisi ja sitten jemmannut rikosvälineen sänkyni viereen. Ei. Kyllä. Olin itse syyllinen. Unissakävelevä hullu imurinjemmaaja. Ja minä vielä inhoan imuroimista kuin paiseruttoa! Ikinä se johto ei kerralla yllä, että voisi suorittaa koko huushollin imuroinnin yhdellä töpselitörkkäyksellä, vaan aina pitää selkä kyörmynä etsiä pistorasiaa. Ja vielä sekin, että sitä pistorasiaa sanotaan ihan naama peruslukemilla pistorasiaksi! Että siihen noin vain jotakin pistettäisiin! Hah! Salli minun nauraa katkerasti! Sen pitäisi olla itkukurkussaväkipakkosurvontarasia!

    HKK, HARVOIN KYSYTYT KYSYMYKSET

    Toim. huom. Päiväkirjan julkaisun aikoihin Jari sai jonkin verran kysymyksiä ja paljon tuohtunutta palautetta sähköpostiinsa. Osasta kysymyksistä muodostui Harvoin Kysyttyjen Kysymysten palsta.

    Mikäs juttu tämä vesureiden teroitus tahkokivellä oikein on?
    No se on sellainen juttu, jossa tarvitaan vesureita ja sen lisäksi tahkokivi. Tahkokivihän on sellainen pyöreä kivi, jota pyöritetään joko manuaalisesti tai koneellisesti vesialtaassa. Kivi on sijoitettu ikään kuin vyötärövesiin siihen altaaseen ja sitten sitä muilutetaan akselinsa ympäri ja samalla näytetään sille vesuria. Kuuluu kriih-sriih ja vesuri teroittuu. Selvää kuin pässi!

    Miten sinä siellä Kajaanissa ajattelit vesureita teroittaa, hotellissako?
    Hyvä kysymys! Tämä ei ollutkaan niin helppo operaatio kuin äkkiarvaamaton luulisi. Ensinnäkin hotellihenkilökunta ja muut hotellivieraat saattavat kokea ahdistavana kun joku kaljupää kulkee aulassa 16 vesurin kanssa ja raahaa perässä isoa tahkokiveä. Tästä syystä oli toimittava huomaamatta ja salaa kuin CIA.

    Kun haluaa salakuljettaa ison, vesureiden teroittamiseen tarkoitetun tahkokiven sekä 16 vesuria hotellihuoneeseensa siten, ettei respantäti sitä huomaa, on otettava huomioon yllättävän monta seikkaa. Ensinnäkin on järjestettävä harhautus. Optimaalisinta olisi jos salakuljettajia olisi kaksi. Toinen voisi mennä respantätin eteen ja teeskennellä pyörtyvänsä lattialle, klops. Sitten kun respantäti siitä tomertuisi auttamaan valepyörtyjää, toinen hiissaisi sen tahkokiven pyörätuolissa hipihiljaa hisseille, yllään pitkä takki, jonka sisäpuolelle on nippusiteillä ripustettu ne 16 vesuria. Helppoa kuin katolta tippuminen!

    Mutta jos ei haluakkaan ottaa salakuljettaja riskiä, että tämä harhauttajana toiminut rikoskumppani myöhemmin mahdollisissa poliisikuulusteluissa murtuisi ja raukkamaisesti vasikoisi koko juonen, kun pelkäisi liikaa, että se paha poliisi lyö häntä puhelinluettelolla otsaan ennen kuin hyvä poliisi ehtii väliin, vaikka se onkin vain poliisiopiston draamakursseilla opittua kuulusteltavan hämäysteatteria koko homma. Niin silloin on salakuljettajan tietenkin toimittava yksin ja oltava sekä harhaut- että salakuljettaja. Tässä vaiheessa on syytä tutustua kirjastossa salakuljettajien oppaisiin, niitä saa kätevästi kotiin asti lainaan kun näyttää kirjastokorttia kirjastontätille. Muistaa vaan sitten palauttaa ajoissa, ettei tule sakkomaksuja.

    Jännittäviä vesuriaiheisia kysymyksiä tällä kertaa! Lisääkin saa lähettää, jari.uutinen@gmail.com

    --------

    Miksi laivat kelluvat, vaikka ne on tehty raudasta?
    Laivat kelluvat, koska ympäröivän veden laivaan kohdistama noste on suurempi kuin laivan kokema painovoima. Ja koska vesi on niin äärimmäisen viisas, että se osaa muuten laskea silmänräpäyksessä, ilman taskulaskinta, että onko näin vai ei. Ei passaa aliarvioida veden viisautta siellä! Jos se veden noste on suurempi, laiva kelluu ja nou hätä. Jos se veden noste on taas pienempi, mulahtaa paatti uppeluksiin että plöts. Siinä on myös se pointti, että laiva pystyy syrjäyttämään vain tasan oman painonsa verran vettä, eikä kertakaikkiaan yhtään enempää, vaikka olisi minkälainen ornamenttialus ja sen kapteeneina Chuck Norris ja Chewbacca.

    Mihin pitää mennä jos kirvelee?
    Kannattaa mennä johonkin muualle, kuin missä nyt on. Lääkärisetän tai -tätin vastaanotto on paras paikka. He ovat lukeneet yliopistossa kirvelykursseja, samoin kuin sairauslomanantokursseja, reseptinkirjoituskursseja, kun sattuu niskaan -kursseja, näin lyöt refleksivasaralla polveen -kursseja ja vaikka mitä muita kursseja, joista ei tavallisella ole hajuakaan. Siksi ne lääkärit aina tietävät, mikä Raulia (nimi keksitty) vaivaa, kun joka aamu herätessään se ensimmäisenä, ilman mitään näkyvää syytä, huutaa "Rambo, auta!"

    Jos juoksee ämpäri päässä puuhun, paljonko pitää olla vauhtia?
    Ei enempäänsä kuin juoksemalla pääsee.

    Kiitos näistä, enemmänkin saa kysyä, jari.uutinen@gmail.com